Pupen matka bändin riveihin
 
  Rikun muistokonsertissa syksyllä 2005 lavalla nähtiin basson varressa Rikun vanha ystävä Puppe Luomanmäki. Pian miehestä tuli orkesterin vakituinen jäsen ja nykyään Elwood on taas luontevasti 5-miehinen orkesteri.
Matka surun murtamasta ystäväporukasta jälleen toimivaksi ja kehittyväksi bändiksi ei ole ollut yksinkertainen, mutta se on onnistunut yllättävän hyvin. Elwoodin Epävirallisten nettisivujen ylläpito otti selvää siitä, miltä tämä reissu on tuntunut uuden jäsenen silmin. Pupelle esitettiin sarja kysymyksiä, joihin mies vastasi itsenäisesti. Näin syntyi seuraava tarina siitä, miltä Elwoodissa olo tuntuu.
 
   
  Ensimmäiset muutamat treenit oli kaikille aika tunnepitoiset ja muista tuntui varmasti rankalta soittaa tiettyjä biisejä ensimmäistä kertaa ilman Rikua. Täytyy pitää mielessä, että SEHV on ollut aina varsin tiivis porukka ja säästynyt suuremmilta miehistönvaihdoksilta (mieleen tulee kaksi: Rikua bassossa edeltänyt Pete Loikala ja Hansu), joten uuden kaverin ilmaantuminen kämpälle oli varmasti aluksi vähän omituista, varsinkin näin traagisen tapahtuman jälkeen. Yhdessä soittaminen tuntui kuitenkin alusta asti hyvältä ja porukkaan sopeutuminen oli helppoa. Olimme toki tavanneet toisemme vuosien varrella satunnaisten baari-iltojen ja keikkojen merkeissä, mikä helpotti asiaa. Riku sanoi usein, että SEHV on ennen kaikkea hyvä työympäristö. Tämä osoittautui todeksi; Junnu, Juha, Jussi ja Arttu olivat ensimmäisistä treeneistä alkaen auttavaisia ja kannustavia.  
  Alussa taisi olla puhetta, että soittaisin muistokeikalla vain joissain biiseissä, mutta muutamien treenien jälkeen alkoi näyttää ilmeiseltä, että soitankin koko setin lukuun ottamatta akustisia kappaleita. Treenejä pidettiin viikottain marraskuuhun asti, jolloin muistokeikan lopullinen rakenne ja biisilista oli kasassa.  
  Itse muistokeikka oli varmasti latautunein keikka millä olen ikinä ollut mukana. Tämä oli tiedossa etukäteen, koska Tavastia oli ollut jo pitkään loppuunmyyty ja yleisössä oli paljon Rikun läheisiä ja ystäviä. Takahuoneessa käytyä läpi aikamoinen tunteiden kirjo, mutta lavalle noustua kaikki tuntui selkeältä ja ilta onnistui jopa odotuksiamme paremmin.  
  Itse asiassa muistokeikka kokonaisuudessaan - treeneineen ja juttutuokioineen - oli vaikutukseltaan varsin terapeuttinen. Menin keikalta kotiin onnellisen tietoisena siitä, että olimme onnistuneet tekemään illasta Rikun näköisen ja muistoa kunnioittavan.  
  Pienenä anekdoottina mainittakoon, että olin muistokeikkaa edeltävänä iltana Semifinalissa keikalla ja huomasin, että oma vahvistimeni alkoi hyytyä. Varmuuden vuoksi pyysin teknikoita tuomaan kämpältä Rikun vahvistimen muistokeikalle. Olin itse lainannut Rikulle omaa vahvistintani SEHV:n Tavastian keikalle huhtikuussa 1999 kun hänen omansa oli ruvennut reistailemaan, joten tämä ”vastapalvelus” oli jotenkin sopivan tuntuinen.  
  Melkein heti päästyämme lavalta pois, Arttu kysyi haluaisinko liittyä bändiin pysyvästi. Aivan täytenä yllätyksenä tämä ei tullut, koska Juha ja Junnu olivat jo tiedustelleet olisinko kiinnostunut soittamaan joitain keikkoja keväällä.  
  Pidimme joulun ajan taukoa treeneistä, minkä aikana koostettiin kokoelmalevy ja helmikuussa ryhdyimme harjoittelemaan kevään kiertuetta varten. Kevätrundi aiheutti muistokeikkaa enemmän henkilökohtaisia paineita koska alusta asti oli selvää, että kyseessä ei ole Rikun muistokiertue, vaan näyttö siitä että orkesteri on vielä voimissaan. Juha sanoi jossain haastattelussa kuvaavasti, että hyvin toimiva yhtye soi kuin yksi soitin. Jos yksi kieli napsahtaa poikki, joutuu koko soittimen virittämään uudestaan.  
  Olin varustautunut rundille ostamalla pienen kahvinkeittimen alennusmyynnistä. Olen aina ollut aamu-uninen kofeiiniaddikti ja ajattelin, että jos en ehdi hotellin aamiaiselle, voin silti nauttia välttämättömän kahviannokseni huoneessani heti herättyäni. Tai ehkäpä nauttisimme huonekaverini Junnun kanssa iltakahvit illan keikkaa odotellessa. Hankkeeseen skeptisesti suhtautunut Juha löi kanssani vetoa, etten mitenkään ehdi keittää kymmentä aamukahvia rundin aikana. Juha voitti vedon, mutta vain täpärästi.  
  Rundin ensimmäinen keikka Seinäjoella meni ehkä vähän hermostuneissa merkeissä, mutta seuraavan päivän Turun keikasta alkaen aina viimeiseen sekopäiseen lauantai-iltaan Heinolassa soitimme keikat läpi rentoutuneesti. Kuten aina, jotkut keikat tuntuivat itselleen vähän paremmilta kuin toiset, mutta kaiken kaikkiaan kevään rundi oli hyvin tasalaatuinen. Myös yleisöpalaute oli positiivista ja omat henkilökohtaiset epäilykset karisivat nopeasti.  
  Lahden Sibelius-klubin keikasta jäi erityisen hyvä fiilis. Jotenkin tuo kevään yllättävän rock-painotteiseksi osoittautunut settilista ja Jykylän Matin läpi rundin kovasti kiitosta saaneet valot pääsivät todellisiin oikeuksiinsa kyseisellä keikalla.  
  Monet ovat tulleet kysymään onko erilaista soittaa SEHV:n tapaisessa ”isossa” tai jopa ”oikeassa” bändissä verrattuna muihin projekteihini. Itse asiassa keikkailu sinällään ei ollut mitään uutta, Elwoodien mittakaava teknikoineen ja järjestelyineen oli vähän isompi kuin mihin olin aikaisemmin tottunut. Ja tietenkin yöpyminen hotelleissa on aika paljon mukavampaa kuin makaaminen koulun jumppasalin lattialla sadan muun ihmisen kanssa. Ainakin jos huomaa olevansa se ainoa onneton jonka tarkoituksena on edes yrittää nukkua.  
  Kesän settilistaa muutettiin hieman ottamalla mukaan "Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa", "Elisa" ja "Kulkuriveljeni Jan". Kiertue oli festareineen vaihtelevamman tuntuinen ja bändi oli kevään keikkojen tiimoilta hyvässä vedossa. Tavastian keikka jäi mieleen harvinaisen onnistuneena vetona, samoin kuin kesän isoimmat keikat, Ruisrock ja Ankkarock. Joutsan Huttula oli puolestaan hikisin keikka millä olen ikinä ollut mukana ja myös bändin meininki oli sen mukainen; kappaleet soivat lujaa ja nopeasti. Myös Kuopion Muikkufestivaalit olivat hieno kokemus; keikka meni hyvin ja aikainen soittoaikamme mahdollisti myös bändin oman illanvieton esiintymisen jälkeen. Mutta muikkuja emme nähneet.  
  Kesän loppuun mennessä teknikkomme olivat lopen kyllästyneitä raahaamaan kahvinkeitintäni, eikä se koskaan päätynyt treenikämpälle soittokamojemme mukana. Oletan, että keittimeni on joko lentänyt bussin ikkunasta ulos tai joutunut ilkivallan kohteeksi jollain parkkipaikalla.

Ensi kerralla varustaudun ehkä capuccino-koneella.
 
       
    Ep.vir Elwood -sivut 10/2005  
    teksti: Pekka "Puppe" Luomanmäki  
       
   
<< takaisin leikekirjaan