Syksyinen iltapäivä Tauno Palon nimikkopöydässä
 
  Sir Elwoodin hiljaiset värit -bändin juhat - säveltäjä/sanoittaja/laulaja Juha Lehti ja kosketinsoittaja Juha "Junnu" Saaresaho - istahtavat eteeni Tauno Palon nimikkopöydässä ravintola Elitessä. Lauantai-iltapäivä on helsinkiläisessä taiteilijakapakassa rauhallinen, mutta jotenkin selittämättömästi illan myrskyä enteilevä. Töölön oma poika, Arto Melleri pistäytyy torilla käynnin päätteeksi vilkaisemassa olisiko jo jotain meininkiä. Mutta kun ei niin ei - Artsi poistuu nopeasti ja hyvässä järjestyksessä perunakassia retuuttaen. Ulkona kimaltelee syysaurinko. Puiden lehdet miettivät vaihtaisivatko värinsä keltaisiksi. Me tilaamme juomat ja kilistämme sen kunniaksi, että Sir Elwoodilta on ilmestynyt kolmas albumi nimeltä Kymmenen tikkua laudalla.  
    - Vanhojen patujen uurteiset naamat! Niissä on jotain samaa kuin siinä luonnossa. Uskomatonta jääräpäisyyttä, sitkeyttä ja hyväntuulisuutta. Tuntuu romanttiselta, mutta näin se on, Junnu määrittelee viehtymystään.  
    - Mun syyt on aika itsekkäitä. Olen oppinut tuntemaan muutamia ihmisiä sieltä ja siten päässyt sisälle siihen maahan. Rytmi sopii, ihmiset sopii, siellä on hyvä olla, Juha kuiskii ja levittää kätensä. Ja muistaa sitten mainita myös Guinnessin yhdeksi erittäin päteväksi syyksi irlantirakkauteensa.  
  Tätä taustaa vasten tuntuu aika ihmeelliseltä, että Elwoodin levyillä, ei kahdella edellisellä eikä uudella kuulu minkäänlaisia kelttivaikutteita. Juhalla on selitys valmiina. - Me olemme suomalaisia miehiä!  
  Junnun mielestä tokaisu ei riitä vastaukseksi ja hän puhkea pitkään selontekoon siitä kuinka Elwood ei pysty, eikä halua tehdä mitään harkiten. Kaikki syntyy luonnonmenetelmällä, pakottomasti, ajan kuluessa.  
  Siinä onkin Elwoodin musiikin viehätyksen syy, ainakin yksi tärkeimmistä: tässä on bändi, joka tekee vain sen minkä osaa. Tästä rehellisyydestä seuraa kaiken hyvän ja miellyttävän lisäksi myös lievää kuivakkuutta. Valheiden ja feikkiyden maailmassa rehtiys voi joskus kuulostaa tylsältä. Oi näitä aikoja!  
    - Irlantilaisuudessa ja suomalaisuudessa on jotain samaa jääräpäisyyttä, Juha määrittelee. - Paitsi tänä kesänä oivalsin yhden tärkeän eron. Suomalaiset ovat pitäneet oman kielensä, kun irlantilaiset ovat suurelta osalta menettäneet sen. Ja niitä hävettää se aika helvetisti. Vain Aran-saarilla olen kuullut alkuperäistä gaelinkieltä puhuttavan arkikäytössä.  
Melankolia  
    - Joo, me olemme slaavilaisia, Juha sanoo, kun kysyn miksi Elwoodin musa on tunnelmaltaan mollivoittoista. - Se on helppo allekirjoittaa, Junnu vahvistaa ja jatkaa. - Ei me olla pessimistejä, sitä melankolia tuskin tarkoittaa. Monien mielestä meidän musiikki on suorastaan surumielistä. Mutta haikeus sisältää myönteisen viestin, tulee hyvä olla.  
    - Perkele, se on slaavilaista! Juha täräyttää ja nauraa räkättää päälle.  
  Tarkemmin ajatellen Elwoodin musiikilla ei ole paljoakaan tekemistä rock&roll-perinteen kanssa - se lähtee laulelman rakenteesta.  
    - Meidän työprosessi on se, että me teemme biisille sellaiset raamit ja värit kuin se vaatii. Mutta jos laulu kaipaa jotain rankempaa niin sitten soitetaan sitä. Nämä tähänastiset laulut ovat menneet tältä pohjalta. Monesti reenikämpällä erehdymme paiskaamaan jotain sopimatonta, yrittäneet kovempaa, mutta huomanneet pian, ettei juttu toimi, Juha selittää.  
    - Jotkut sanovat, että kuinka te olette tuollaisia lutusia, miksette pane haisemaan, tee jotain kipeää kuten Tom Waits. Mutta minkä itselleen voi? Jos ollaan lutusia, niin ollaan sitten, Junnu tilittää bändin sielullisesta olemuksesta. Ja samaan hengenvetoon tunnustaa aina pitäneensä esimerkiksi Tapsa Rautavaarasta. Se saattaa olla seurausta verenperinnöstä - Junnun isä on tangolaulaja!  
    - Aluksihan me ei annettu meidän rumpalille bassaria ollenkaan. Arttu oivalsi homman, mutta sitten se toi kehiin vanhan matkalaukun, joka levynteossa mikitetään bassariksi, Juha nauraa.  
  Laulelmista puheenollen, mites esimerkiksi Jacques Brel?  
  Juha kumartuu innokkaasti eteenpäin. - Mulla on suuri kolmio: Brel, Visotski ja Waits. En ymmärrä ranskaa, enkä venäjää, mutta tunnelmat kolisevat.  
Koruttomuus  
    - Tässä näet koruttoman miehen, Juha sanoo pilke silmäkulmassa, kun kuvailen hänen tekemiään lauluja, niiden tekstejä yksinkertaisen lyyrisiksi. - Kirjoitan päiväkirjaa. Siitä saa vaikutelman, että mä panen kaiken paperille, mutta kyllä sitä pitää jäsennellä. Ne jutut jotka tulevat julki tulevat filtterin läpi, mutta pakko sanoa, että tekstittäminen on mulle terapiaa.  
    - Tähän rehellisyyteen liittävä juttu on se, että haluamme lähestyä tekstiä hyvin minimaalisesti, ainakin aluksi. Tarina on tärkein, me vain väritämme sen musiikilla, Junnu tokaisee.  
  Teet tekstejä niin sanotusti kulmakunnan arkipäiväisistä asioista ja tapahtumista. Missä asut, Juha?  
    - No mä asun Kalliossa, hah haah…  
  Luulin teitä pikkukaupungin jätkiksi. Ei millään pahalla.  
    - Mä otan sen ihan kohteliaisuutena. Olen ollut tästä kaupungista joskus seitsemän vuotta pois, koska koen Helsingin äärettömän typeränä paikkana - ja sitten taas löytänyt itseni täältä. Tämä on mun kotikaupunkini.  
    - Helsinki on pikkukaupunki ja lieveilmiöt tunkee joskus päälle. Me ei paljon käydä rokkimestoissa, mitä nyt silloin tällöin Tavastialla tsekkaamassa jotain bändiä, sanoo Junnu, tuore, vasta vaipanvaihtoon perehtyvä isä.  
  Juha, sinä taatusti väsäät myös runoja, häh?  
    - Een, Juha venyttää hieman punastuen.  
    - Mä kirjoitan joskus jotain, jotka ei ole lauluntekstejä, mutta en näe niitä runoina. En halua periaatteessa eritellä musiikkia ja tekstejä. Mulla ei ole kykyjä kirjoittaa esimerkiksi romaania. Viiden vuoden kuluttua asiat voivat olla toisin, mutta juuri nyt ambitiot riittää vain biisintekoon.  
  No sano sitten mikä on hyvä lauluteksti, mitä siitä voi saada irti?  
    - Se on elokuva. Se lähtee viemään hitaasti eteenpäin ensimmäisessä a-osassa, siinä kootaan palasia, annetaan nykäys tarinalle, sitten jatketaan kertosäkeellä ja homma alkaa laajeta. Laulut on kuitenkin rajallisia, kolmesta viiteen minuuttiin. Se on niiden voima ja heikkous. Mutta kun tullaan viimeiseen kertosäkeeseen, sen pitää räjäyttää tajunta. Ja tarina pitää kertoa selkeästi, että siinä pysyy mukana. Mä en halua ajatella, mitä ihmiset saa niistä irti. Jos me katsotaan taulua yhtä aikaa, me kumpikin saatetaan pitää siitä, mutta täysin eri syistä.  
    - Ihmiset pitää meidän tunnelmasta, Junnu puuttuu peliin. - Meille saatetaan keikoilla sanoa, että juuri tollanen fiilis mullakin oli, kun mulle kävi noin.  
  Juha kehuu itseään äärettömän onnelliseksi mieheksi saadessaan tehdä tekstejä ja musiikkia Junnun, Arttu Leskisen, Riku Järvisen ja Hansu Saarisen kanssa. Sir Elwood on vuosien saatossa hitsautunut saumattomaksi kokonaisuudeksi. - Jokaiselta tulee se pala, tiedätsä? Tietoa, taitoa, tunnetta…  
    - Kun ryhmä on, kuten Riku, meidän basisti, sen hienosti sanoo, enemmän kuin osiensa summa, silloin ollaan saavutettu jotain. Kukaan meistä ei halua nostaa yksilöinä omaa häntäänsä. Yksikään meistä ei ole esimerkiksi musiikillinen virtuoosi. Olemme yhden asian ihmisiä, Junnu sanoo.  
Harrastelijoita  
  Johtuuko teidän levyjen studiotekninen suoraviivaisuus siitä, että te ette osaa tehdä sen monimutkaisempia juttuja?  
    - Joo.  
    - Varmasti. Varsinkin kaksi ekaa levyä on tehty pitkälle itse. Keikkamiksaaja on ollut meidän kanssa miksaamassa, Sasu Moilanen, joka puuhaa myös kaikenlaista muuta, se on pyörinyt studiossa ikään kuin ulkopuolisena korvana. no, tällä kolmannella meillä oli oikea miksaaja, Dan Tigerstedt. Danu väänsi nappulaa ja me kuuntelimme.  
    - Se sai meiltä sellaisia ohjeita, kuten "avaa se ikkuna että saadaan kaikua" tai laita se haitarin soittaja kadulle"! Juha muistelee. - Ei meillä ole mitään käsitystä ammattitermeistä. Mutta Danulla oli sydäntä. Ihmettelin miten kymmeniä vuosia ammattimaisesti toiminut mies jaksoi kuunnella meitä.  
    - Musiikissa kolahtaa se, että siinä on hyvä moodi. Eli askeettisuus on täysin harkittua. Omin käsin onneen!  
  Te olette siis harrastelijoita?  
  Juha vastaa pienen harkinnan jälkeen. - Joo, kyllä näin on. Meillä kaikilla on joku muu leipätyö.  
    - Harrastelija sana ei toisaalta tee oikeutta asian tärkeydelle. Intohimo, sitä se on. Klassisesti ilmaistuna: se on rakkaus, lahja ja kirous. Ei siitä pääse irti.  
  Viimeinen kysymys. Mistä bändin nimi on tullut?  
    - Tota… aikoinaan oli Aran-saarella mies, Sir Elwood. Siitä se - ja hiljaiset värit kertoo meidän musiikista, Juha sanoo ja kuiskaa sitten suoraan mikkiin: - Joka kerta me kerrotaan hieman eri tavalla tämä tarina.  
  Sehän on täysin pätevää. Suorastaan ammattimaista.  
       
    Soundi 1993  
    teksti: Seppo Pitkänen  
     
       
   
<< takaisin leikekirjaan