SIR ELWOODIN HILJAISET VÄRIT
Varjoja, varkaita ja vanhoja valokuvia

EMI
 
  6Sir Elwoodin hiljaiset värit on tarjonnut vuosien ajan mannaa niille, jotka kaipaavat alakuloista patetiaa. Välillä yhtye on kompastunut vakavuuteensa, välillä taas tehnyt peräti mainioita poppeja. Turhan pitkästi nimetty kokoelma esittelee uran, jonka silmäänpistävin ominaisuus on fiiliksen samankaltaisuus levystä toiseen.  
  Orkesterin voimahahmo Juha Lehti on periaatteessa pätevä tarinoija, mutta toisinaan tuntuu, että lauluihin tungetut myrskyt, hämärät, yöt, pikkusiskot ja kyyneleet ovat sittenkin aika kuluneita sanoja. Uusi isäntä (H.H.) ja Elisa puolestaan käyvät maailman pahuutta vastaan niin terhakkaasti, että komiikka ei ole kaukana. Enkä tiedä lähtikö lause "mä en tahdo ratkoa, noita sun juttuja joita, joku toinen pistää sut huutamaan" Lehden vai koostajan käsistä, mutta jommallekummalle pitäisi opettaa, että pilkun käytölle on, perkele, olemassa säännöt.  
  Elwoodin biisien keskitaso on omassa lajissaan korkealla, ja parhaat palat kuten Viimeisellä rannalla, Vanha valokuva, Neiti kevät tai Hämärän taa tuntuvat edelleen tuoreilta. Sovitukset ovat nokkelia, joskaan eivät erityisen rohkeita. Kokoelma on julkaistu parhaaseen mahdolliseen aikaan, sillä lauluista tulee mieleen lumeton ja tuulinen syksy, jolloin on hyvä kieriä angstissa kesää ikävöiden.  
  Huomaan olevani kykenemätön vastaanottamaan Elwoodin taidetta kakistelematta. Sävellysten ja sanoitusten yhteensopivuus on kuitenkin sitä luokkaa, että tuntuisi typerältä lähteä väittämään bändiä edes keskinkertaiseksi. Tavallaan se on jopa mainio.  
       
    Rumba 19/98  
    teksti: Tero Valkonen  
       
   
<< takaisin leikekirjaan