Viattomuudesta naiiviuteen
 
       
  Vajaan vuosikymmenen levytysuran, monien mollisointujen ja lukemattomien savukkeiden jälkeen Sir Elwoodin hiljaiset värit on luonut silmäyksen menneisiin vuosiin. Tuloksena on kokoelma-albumi Varjoja, varkaita ja vanhoja valokuvia ja samanniminen nuottikirja, jossa Elwoodin nokkamies Juha Lehti käy läpi yhtyeen historiaa ja taustoja.  
  Sir Elwoodin hiljaisten värien albumit ovat vuosien mittaan unohtuneet monta kertaa hyllyyni useiksi kuunkiertämiksi, mutta jollain kumman ilveellä ne löytävät aina tiensä takaisin cd-soittimeen samalla vääjäämättömyydellä kuin joka vuosi savupiipusta tuleva joulupukki. Ei siis mikään ihme, että Elwoodin kokoelma-albumin Varjoja, varkaita ja vanhoja valokuvia kuunteleminen on tuttuudestaan huolimatta ja nimenomaan sen takia vallan merkillisen nautittava kokemus. Elwoodilla olisi ollut jo aiemminkin mahdollisuus laittaa kokoelmalevy markkinoille (ja, let's be honest, netota kivat tekijänoikeuspalkkiot nostamatta sormeakaan), mutta kun ei niin ei.  
    ­- Levy-yhtiö halusi julkaista kokoelman jo vuosi sitten, mutta me kieltäydyimme. Ei vain tuntunut siltä. Asiasta lopulta äänestettiin bändin sisällä ja tultiin siihen tulokseen, että johan viiden albumin jälkeen voi kokoelman julkaista ­ monethan tekevät koosteen jo parin albumin jälkeen. Levy-yhtiöllä olisi ollut mahdollisuus laittaa kooste markkinoille milloin vain, mutta he onneksi halusivat mieluummin tehdä sen yhteistyössä bändin kanssa, Juha Lehti selvittää.  
  Sir Elwoodin hiljaisten värien kaihoisa soitanta on puhutellut suomalaisia niin hyvin, että joukkion kaikki albumit ovat myyneet viisinumeroisia lukuja. Bändin jokaisella levyllä on ollut erinomaisia, jopa loistavia, mutta itselleni myös vähemmän merkityksellisiä kappaleita. Myös Varjoja, varkaita ja vanhoja valokuvia jättää pitkän linjan fanille jotain jurnutettavaa ­ itse olisin esimerkiksi vihdoin tukehduttanut lähimmällä käsiin osuneella tyynyllä pateettisen Elisan ja korvannut sen uljaalla Marssilla, jonka poissaolo Elwoodin koosteelta on paitsi tyhmä, myös rikollinen teko. Syytetty saakoon puheenvuoron, mutta anteeksi ei silti anneta.  
    ­ Kappaleiden valintahan oli bändille yhtä kusihelvettiä! Kaikki jätkät (haastateltava eli laulusolisti-biisintekijä Juha itte, basisti Riku Järvinen, rumpali Arttu Leskinen, kosketinsoittaja Junnu Saaresaho, puhaltaja Hansu Saarinen ja kitaristi Jussi Virtanen) tekivät omat listansa, joita sitten vertailtiin keskenämme. Jossain vaiheessa me kuitenkin tajuttiin, että oikeastaan tämä homma ei kuulu meille, vaan levy-yhtiö saa valita kappaleet. Minä halusin vain valita kappalejärjestyksen, ja dramaturgiaksi tuli lopulta tuo ennen ja jälkeen puolenyön. Alkupuolella on kappaleita, joissa virveliä lyödään oikeasti, ja Vanhan valokuvan myötä käännytään rauhallisemmalle puolelle.  
    - Levy-yhtiöltä on saatu jo lupa, että jonain päivänä bändi itse saa koota kokoelman, ja silloin poimitaan uudelleen sovitettuja konserttiversioita tutuista kappaleista, ja ainakin silloin Marssi on mukana, Lehti lupaa.  
   
  JUHA on jo aiemmin kertonut Rumban sivuilla, että kaikilla Elwood-albumeilla on tiettyjä dramaturgisia jatkumoita. Esimerkiksi albumin jokaisen levyn viides kappale on aina "paisuteltu" biisi, ja neljännelläkin kappaleella on oma omituinen funktionsa. Onko levyillä muita ominaispiirteitä?  
    ­ Ai lisää salaisuuksia vai... No, ainakin jokaisella levyllä viimeinen laulu on valittu hyvin tarkasti. Kun jo pienenä herrana kuunteli levyjä, päätöskappaleella oli hirvittävän tärkeä merkitys, Lehti painottaa.  
  Hyvä esimerkki tästä on Kymmenen tikkua laudalla -albumin avauskappale Viimeinkin, joka saa nyt kunnian päättää kokoelman. Totutusta poikkeavaan paikkaan sijoitettuna jo alunperinkin hieno sävellys saa aivan uutta arvoa ja arvokkuutta.  
    ­ Itse asiassa lopetus on tällä kertaa niin tarkkaan mietitty, että viimeisten kappaleiden eli Kerran elämässä ja Viimeinkin välillä on vähän tavallista pidempi tauko nimenomaan sen päätöskappaleen merkityksen korostamisen takia.  
  Varjoja, varkaita ja vanhoja valokuvia sisältää kahta kappaletta lukuunottamatta puhdasta Elwood-tuotantoa. Albumiraitoina tutut Kaduilla Kallion (Tom Waitsin In The Neighborhood) ja Älä itke (Neil Youngin Don't Cry No Tears) eivät ehkä kamppaile aivan samassa sarjassa esikuviensa kanssa ­ täydellisyys keksitään vain kerran ­, mutta kunnioittavia ja kunnioitettavia versioita ne ovat. Sir Elwoodin hiljaiset värit on aiemmin versioinut Waitsin tuotannosta myös pelkistetyn loistavan Yesterday Is Heren (Kun eilistä mä lähdin etsimään). Vieläkö kiinnostaisi käydä Waitsin laulujen kimppuun?  
    ­ Onhan niitä vaikka kuinka. Jos mä osaisin kääntää Tom Traubert's Bluesin, niin sen mä olisin varmaan jo tehnytkin. Sen biisin tarina on niin käsittämätön.  
  Ja yksi maailmanhistorian hirveimpiä rikoksia on se, että Rod Stewart pääsi tekemään Tom Traubert's Bluesin levylle asti.  
    ­ Niin on, mutta tiesitkö, että In The Neighborhood on käännetty jo ennen meitä suomeksi? Ikävä kyllä tiedän. Olen kuullut yhden ainoan kerran Arja "pienen Suomen lahja maailmalle" Saijonmaan kappaleen Mikkeliin, enkä toista kertaa halua joutua moiseen onnettomuuteen.  
    - Mutta arvaas kuka sen suomensi!  
  En edes uskalla arvata.  
    ­ Se oli Hector. Herra Harma meni ja teki sen (kyseessä on siis Lehden vanha suosikki, kirj. huom.). Mun kaveri soitti mulle biisin ja tiesi tarkkaan, millaisia tuntemuksia se aiheuttaa. Se oli oikeastaan viimeinen kimmoke biisin kääntämiseen: jos tuo tosiaankin oli suomalainen versio tästä biisistä, niin kokeillaan nyt vielä kerran... Mun oma reissuni on vielä hyvin, hyvin kaukana herra Harman vastaavasta, mutta eipä mun tarvitse katsoa taaksepäin ja todeta, että tulipahan tehtyä tuollainenkin. Multa pyydettiin kerran Van Morrisonin Moondancen suomennosta ja mä aloitinkin sen, mutta mä soitin hyvin nopeasti levy-yhtiöön, että njet, tämä on niin upea laulu, etten mä suostu tähän ideaan. (Mutta ei muistella Iso-Hekaa pahalla; komeileehan miehen meriittilistalla omien helemien ohella myös Grease-käännös Rasvis mä oon ­ cash never sleeps!)  
       
  ELWOODIN albumeilla on kuultu kakkoslevystä lähtien tarinaa nimeltä Meidän pikku kuppila, joka eteni Puunukke-albumilla neljänteen osaansa. Eikös tähän yhteyteen olisi voinut laittaa vaikka bonussinglen, jolla kuppilakvartetti olisi kuultu kokonaisuudessaan tai vaikkapa lisäsäkeistöjen kanssa?  
    ­ Mä olisin halunnut ja jopa sainkin luvan tehdä Meidän pikku kuppilan jousikvartetin kanssa, mutta se sitten jumittui johonkin, ehkä mun laiskuuteeni. Mutta idea toteutetaan jossain vaiheessa ihan varmasti, ja onhan Kuppilaan on olemassa uusia jaksoja aivan perkeleesti. Täytyy vain miettiä, mikä on se lopullinen toteutustapa.  
  Sir Elwood on aina tunnettu melodis-melankolisena bändinä, ilkeämpien ihmisten mielestä jopa nössölaumana. Bändin musiikkiin on kuitenkin tullut vuosien mittaan tervettä aggressiota, ja Puunukke-albumilla kuultiin jopa ihkaoikea riitasointu (Uusi isäntä). Kiinnostaako herra Lehteä esimerkiksi Tom Waitsin myöhäistuotannossaan ansiokkaasti harjoittama rumuuden ja rikkonaisuuden estetiikka niin paljon, että vastaavaa kuullaan joskus tulevaisuudessa Sir Elwoodin musiikissa?  
    - Bändin mielenkiinnon tae niin itselle kuin kuulijallekin on se, ettei aina hypätä samaan konseptiin. Puunukke oli ensimmäinen albumi, joka tehtiin ajan kanssa ja jonka biisejä kokeiltiin monelta kantilta, ja tämä meille uusi työtapa saattaa vielä tuoda aika yllättäviäkin asioita lauluihin, Juha pohjustaa.  
    - Me ollaan jo pistetty studiossa yksi kappale niin paloiksi, että alkoi jo pelottaa: tää kuulostaa liikaa Waitsiltä. Lopulta me päästiin lähemmäs omaa maailmaamme, mutta nimenomaan se rikkominen oli lähtökohtana. Elwood on ollut hyvin harmoninen ja sääntöjenmukainen bändi, mutta ei mitään erilaista tarvitse lähteä tekemään itsetarkoituksellisesti. Mutta sanotaan tulevaisuudesta vaikka näin, että seuraavalle levylle esimerkiksi Perunamaa ja Kannelmäki -68 olisivat aivan liian yksinkertaisesti sovitettuja kappaleita. Ja silti, jos syntyy Neiti kevät -tyyppisiä biisejä, ei niitä unohdeta.  
  Hyvä niin, koska Elwoodin näteimmät biisit ovat usein myös omia suosikkejani. Mistähän sekin muuten johtuu, että biisisuosikkini löytyvät useimmiten mollipuolelta?  
    - Sä olet suomalainen mies.  
  No perkele. Niinhän olenkin.  
       
  KOKOELMAN ainoa uusi kappale on tuo mainittu Kannelmäki -68.  
    -Se tehtiin nimenomaan tämän levyn avausraidaksi, koska sen piti selittää omalla tavallaan, miksi tällainen kooste on tehty. Siitähän se kaikki lähti, että pikkujätkä soittelee peilin edessä.  
  Kannelmäkeläisissä neliössä sijainneen peilin äärestä Juha Lehden ja Sir Elwoodin matka on edennyt varsin pitkälle. Hurjimmillaan Elwoodin suosio oli vuonna -93, kun kappaleesta Viimeisellä rannalla tuli hillitön hitti ja albumi Kymmenen tikkua laudalla myi yli 20 000 kappaletta. Suosio ei kuitenkaan merkinnyt pelkkää mannaa taivaasta, ja Juha onkin puhunut viime vuosien haastatteluissa, että homma alkoi mennä ketuksi aika monella tavalla.  
    - Koko touhu alkoi olla meidän ulottumattomissamme, eikä me oltu valmiita sellaiseen mylläkkään. Bändin sisälläkin tapahtui vaikka mitä, ja mä itse huomasin pakenevani ihan vääriin asioihin. Ne oli ainoita aikoja, jolloin minä sain bändin jätkiltä turpaan, ja niin mun kuului saadakin, en mä siitä katkera ole. Hyvät ystävät nimenomaan herättää vääristä jutuista. Mainittakoon nyt kuitenkin, että tää turpaan saaminen oli enemmän sitä henkistä laatua.  
    ­ Olihan suosio tietysti tavallaan hienoa, ja välillä sitä itsekin ihmetteli, että mikäs nyt mättää, koska tavallaan tätä aina toivottiinkin, mutta silti touhu alkoi mennä liian rock and rolliksi, Juha päättää ja viittaa samalla vaivihkaa pöytään, jossa istuu hyvin tunnettu pelkosenniemeläinen muusikko. 'Nuff said. Mutta entäs jos seuraavan studioalbumin ­ tai tämän kokoelman ja konserttikiertueen ­ myötä tulee taas uusi piikki ja Elwood kukkoilee listojen kärjessä? Onko bändi jo valmiimpi, jos rouva Fortuna päättää antaa ns. kikkejä ässiin?  
    ­ Ihan varmasti bändi on valmiimpi, mutta ei sellaista piikkiä tule. Me ollaan niin hyvässä asemassa, että meidän ei esimerkiksi tarvitse olla koko ajan esillä ilman, että siitä tulisi joku paniikki. Viimeisellä rannalla tuli jotenkin niin salaa. Se oli oma juttunsa, eikä toista samanlaista tule.  
  Mistä voit olla niin varma, että vastaavaa hittiä ei enää synny?  
    ­ Mä tarkoitan nimenomaan sitä, että vaikka joku biisi nousisikin muita suositummaksi ja soisi kaikkialla, se ei enää tekisi bändille sitä hallaa minkä Viimeisellä rannalla teki. Se on mulle yhä rakas kappale, mutta tuntuuhan se turhauttavalta, kun yksi biisi uhkaa joskus jättää kaiken muun tuotannon varjoonsa. Vaikka toisaalta, eihän meillä keikoilla oikein ole muita tällaisia vetkuttakaa lanteitanne -lauluja.  
       
  MIKÄ on suurin ero Sir Elwoodissa sen ensialbumin aikaan vuonna -91 ja nyt, armon vuonna 1998?  
    ­ Ehkä me ei enää olla yhtä viattomia kuin aloittaessamme ­ helvetin naiiveja kyllä edelleen! Jos joku olisi kertonut mulle eka levyn aikaan, että tässä muutaman vuoden päästä teiltä on julkaistu viisi albumia, pääsette tekemään kokoelman, nuottikirjan ja vielä konserttisalikiertueen, niin kyllähän mä olisin ollut niin perkeleen polleana.  
    ­ Turha pullistelu ja hölmöily on onneksi jäänyt pois, ja nyt mä voin vain tyytyväisenä todeta, että ei mun tarvitse hävetä mitään bändin tekemiä asioita, eikä mun tarvitse esitellä mitään liian isoja taisteluarpia. Koko bändi on helvetin etuoikeutetussa asemassa, ja siksi homma pitää hoitaa kunnolla myös tästä eteenpäin.  
       
    Rumba 19/98  
    teksti: Jukka Väänänen  
       
   
<< takaisin leikekirjaan