Pitkä ja mutkainen tie
 
   
Juha Lehti /
Sir Elwoodin
Hiljaiset Värit
 
  Keväällä 1990 kollegani Heikki Kemppainen oli jättänyt postilokerooni singlen, jonka esittäjäksi oli merkitty Sir Elwoodin hiljaiset värit. Se sisälsi kappaleet Tango ja Karhubaari, ja tuon omakustanteen "levy-yhtiöksi" oli merkitty Poikien Kulttuuriseura. Levyn kanteen Heikki oli kirjoittanut mustalla tussilla "Jake, this sounds good, tv: Heikki K."

Kehut eivät olleetkaan tuulesta temmattuja, vaan levy todellakin kuulosti hyvältä. Siinä oli jotain sympaattista kotikutoisuutta ja vaikeasti luonnehdittavaa viehättävää raikkautta.

Mutta että Sir Elwoodin hiljaiset värit. Jopas on bändi itselleen nimen keksinyt, tuumailin samalla kun kääntelin käsissäni yksinkertaisella mustalla etiketillä varustettua vinyyliä. Selvisi, että sinkun molemmat esitykset oli säveltänyt J. Lehto. Takakannessa mainittujen bändin jäsenten joukosta ei kuitenkaan löytynyt sen nimistä henkilöä, eli Sir Elwoodin Hiljaisten Värien esikoissingleen präntätty motto "Suurta ja kaunista, pientä ja totista, kun ihminen ihmistä kiusaa" sai panovirhepaholaisen ansiosta hauskan pikku sivumerkityksen. Sillä J. Lehto oli tietenkin yhtä kuin Elwoodin laulusolisti-kitaristi ynnä yhtyeen useimpien laulujen luoja Juha Lehti.
 
  Yksitoista vuotta myöhemmin tapaan Juha Lehden Helsingin Sörkassa sijaitsevassa ravintolassa, jonka vieressä sijaitsee niinkin mielenkiintoiselta kuulostava pulju kuin "Todellisuuden tutkimuskeskus". Siellä ei näytä olevan paikalla ketään, ja yhtä sisälle nostettua polkupyörää lukuun ottamatta koko lafka näyttää muutenkin autiolta. Kenties todellisuuden tutkijat ovat siirtyneet kohtauspaikaksi sopimaamme raflaan empiirisiä tutkimuksia tekemään. Joka tapauksessa, paikka on iltapäivän tunteinakin melkoisen täynnä ja yleisöni joukosta erotan paljon tuttuja naamoja, näyttelijöitä ja muuta kulttuuriväkeä.

Baaritiskin takana hääräilevät neitoset kertovat minulle, että Juha ei ole vielä tullut, mutta että hän ilmaantuu aivan varmasti paikalle sovittuna aikana. Ja hyvinpä he kanta-asiakkaansa tuntevatkin. Mies saapastelee sisään minuutilleen, käy hakemassa tuopin piikkiin (lupaa maksaa illalla) ja tulee sitten meikäläistä morjenstamaan.

Haastattelun aluksi kerron Juhalle tarinan ensikosketuksestani hänen yhtyeensä musiikkiin.
 
  Minkälaiset tunnelmat itselläsi oli esikoislevysi aikoihin? Tulevat kultalevyt eivät vissiin vielä vilistäneet silmissä?  
    - Ei, mutta kyllä me oltiin ihan älyttömän innoissamme. Se oli meille tosi kova juttu, me oltiin siitä levystä niin ylpeitä. Niin ylpeitä, että mikään ei olis voinu murtaa meitä. Me oltiin jotenkin niin tohkeissamme siitä, että meillä on tango, rokkibändillä on tango - tai keskiolutjatsiksihan me sitä kutsuttiin. No, tottakai meillä oli semmoisia haaveita, että voi kun vielä pääsis joskus Tavastialle soittaan. Tai sais tehdä kokonaisen albumin. Tai joku soittais meidän levyn radiossa.

- Ja sitten ne kaikki tuli, ne neitseelliset kokemukset. Eka Tavastian keikka, eka kerta oma levy kädessä tai se kun kuuli omaa musiikkiaan ekan kerran radiossa. Ja sitten eka kerta Ruisrockin päälavalla. Siinä meinas tulla itku kun muisteli kuinka montaa kertaa itse oli rämpinyt siellä yleisön joukossa sateessa. Me soitettiin sound cheekissä, ja mä ajattelin, että vau, me soitetaan näin isolla areenalla ja tää kuuluu kauas.
 
  Mitä sinä teit onnen muusikoksi ryhtymistäsi?  
    - No, vaikka mitä. Mä olen ollut nuoriso-ohjaajana, raksalla, autonkuljettajana, baarimikkona ja niin edelleen. Vielä silloinkin kun meiltä tuli ensimmäinen levy, mä olin päiväduunissa Myyrmäen nuorisotalolla, jossa mä tapasin meidän bändin kosketinsoittajan, Saaresahon Juhan, joka oli siellä sivarina, Siitä se koko leikki itse asiassa alkoi. Me ruvettiin keskenämme soittelemaan pianolla ja akustisella kitaralla. Sitten me pohdittiin, että kerätään semmoinen porukka, jossa on hyviä tyyppejä. Ei mietitä niinkään sitä soittotaitoa, vaan semmosia kavereita joiden kanssa kestää istua niin treenikämpällä kuin kapakassakin. No, oikeat herrat löytyivät ja kaipa ne henkilökemiat on olleet aika hyvät, koska meidän bändissä ei ole kertaakaan miehiä vaihdettu. Meillä on ollut alusta alkaen jopa sama miksaaja.

- Minullahan on monen muun lailla sähköinen rokkibänditausta. Mä päätin ruveta rockmuusikoksi sen jälkeen kun kuulin kesämökillä pikkujätkänä Philips-matkaradiosta Uriah Heepin Easy Livingin, se nosti karvat pystyyn, heh." Ja niinpä mun ekat biisit olikin just sellasia englanninkielisiä perusrokkibiisejä. Jotkut niistä toimi, jotkut ei. Viisitoistavuotiaana mä säveltelin sellaisia Bob Dylan- ja Bruce Springsteen -kopioita, kyllähän sä tiedät. Suomenkielellä mä alotin joskus 80-luvun alkupuolella opiskeluaikoinani. Sir Elwoodin myötä mä löysin sen mallin tai tyylin, josta mä olin aina haaveillut, tyylin joka sopi erinomaisesti tarinankertomiseen. Elwoodin kanssa mä sain jollain tapaa enemmän tilaa ympärilleni.
 
  Kerrataanpa nyt vielä mistä lähinnä psykedelia- tai progebändin mieleen tuova nimi tuli? Olet varmaan vastannut tähän kysymykseen tuhat kertaa?  
    - Joo, mä oon tosiaan vastannut siihen tuhat kertaa ja varmaan yhtä monta kertaa mä olen myös valehdellut. Mutta totuus on se, että antaa meidän lapselle nimi, joka kuvaisi musiikkiamme mahdollisimman hyvin. Me haluttiin myös sellainen nimi, joka erottuu muista. Me tehdään omaa juttua ja erotutaan muista, niinpä nimenkin pitää toimia samalla tavalla.

- Joskus alkuaikoina meidän nimestä oli ihan uskomattomia vääntöjä. Me ollaan oltu Hiljaisia Metsoja, Sherwoodin Setiä ja ties se mitä. Eihän se meidän nimi kerta kaikkiaan jäänyt päähän. "Sherwoodit soitti hyvän keikan!" Hahhaa...
 
  No, kuka teidän musiikkia keksi kutsua keskiolutjatsiksi?  
    - Kyllä se oli ihan meidän omaa keksintöä. Me haluttiin soittaa jazzia, mutta tajuttiin hyvin pian, että kyllä siihen ainakin viiskymmentä vuotta menee, ennen kuin se onnistuu. Ja sais toi ihonvärikin olla mieluusti vähän toisenlainen. Ja kun me ei opittu soittaan kunnon jazzia, niin me otettiin nöyrästi käyttöön tällainen ilmaisu kun keskiolutjatsi. Se kertoi siitä, ettei me soiteta mitään laatukamaa, ns. oikeaa jazzia.  
  Ai jaa, ja minä kun olen aina luullut sen liittyneen siihen muutokseen mikä suomalaisessa juomakulttuurissa noihin aikoihin tapahtui. A-oluen lipittäminen loppui ja kalkki siirtyivät keskariin.  
    -Niin paitsi että mä juon A-olutta edelleenkin. Mä olen niitä vanhan liiton miehiä.  
  Mies soittaa keskiolutjatsia ja juo aata. Tässä on varmaan nyt joku ristiriita, mutta ei se mitään. Kuinka paljon kuuntelet itse tuota mainitsemaasi "oikeaa jazzia"?  
    - Viime vuosina yhä enemmän ja enemmän ja enemmän. Chet Bakeriin mä oon ihan myyty. Se on sellanen kundi joka on tehnyt muhun todella ison vaikutuksen. Mä oon käyny Köpiksessä asti hakemassa pari siitä kertovaa kirjaakin.  
  Tuosta teidän nimestä vielä, monet erehtyivät aikoinaan luulemaan Elwoodeja kantribändlksi tai että te soitatte lastenlauluja?  
    -Joo, taikka se oli niin, että me oltiin yhdessä tamperelaisessa ohjelmatoimistossa ja se järjesti meille joitain tosi omituisia keikkoja kuten just sen lastenlaulujutun Kouvolan Tykkimäkeen. Kantria me soitettiin yhden tamperelaisen ravintolan joka torstaisessa kantri-illassa. Sen keikan jälkeen yks kaveri tuli sanoon mulle, että hän ei ole mikään kantridiggari, vaan paikalla ihan muuten vaan, mutta että jos tää on kantrin tila Suomessa tällä hetkellä, niin se on helvetin hyvä.

- No, me haluttiin kuitenkin päästä pois tollasista kissanristiäisistä ja päästä soittaan rokkiklubeille, joten me otettiin hatkat siitä ohjelmatoimistosta. Me yritettiin myydä vuoden verran itse itseemme. Se oli ihan kusihelvettiä. Sen tietää jokainen bändi, joka on yrittäny itse soitella järkkäreille ja kertoo, että me ollaan sitä ja sitä ja aivan helvetin hyviä. Sitten me mentiin tehon Piikkikasville, jossa Pössi hyvin nopeasti hiffas tän meidän ns. epäkaupallisen ajatusmaailman.
 
  Olen ymmärtänyt, että teidän keskiolutjatsillanne oli ihan oma innokas diggariporukka. Mitenkäs he suhtautuivat yhtyeeseenne siinä vaiheessa kun viimeistään kolmannen albumin hittien myötä keikoille alkoi tunkea muutakin väkeä? Olivatko he pettyneitä kun te olitte "myyneet itsenne"?  
    -Toi on paha kysymys. Mä tiedän miltä se tuntuu koska mä itse petyin aikanaan Bruce Springsteeniin. Born ln The U.S.A. on ihan hyvä levy, mutta siinä kohtaa kulki kuitenkin mun raja. Born To Run ja Greetings From Asbury Park, N.J. oli niin kovia levyjä, että sitten kun Bruce pamahti koko maailman suosikiksi, niin tuntui aivan kuin se olis viety multa pois.

- No, me ei tietenkään pamahdettu niin isoiks, mutta silloin musta alkoi tuntua siltä, että siihen saakka meidän keikoilla oli ollut kuuntelijoita. Nyt alkoi ilmaantua myös katselijoita. Mä voin ihan suoraan myöntää, että se oli mun idioottimaisin rokkikauteni. Homma meni aivan liian viihteelliseksi ja tapahtu kaikenlaisia ylilyöntejä. Mä en tiedä onks "nousi kusi päähän" oikea ilmaisu, mutta musta tuntu että mä annan mennä vaan. Mä otan kaiken minkä mä saan kunnes heitän henkeni. Siis tää vanha rock and roll -kuvio.

- Se aiheutti myös ristiriitoja bändin sisällä ja yhdessä keikan jälkeisessä palaverissa mä sain jätkiltä henkisesti turpaani. Se oli erittäin terveellistä ja auttoi jäsentämään asioita. Mä olen aina ajatellut, että mä pystyn erottamaan tärkeät asiat vähemmän tärkeistä, mutta yhtäkkiä mä huomasin nauttivani siitä että mua taputeltiin selkään. Mulla oli hyvä olla ja halusin maistaa kaikkea mahdollista.

- Tästä kaikesta tuli aivan hillitön krapula ja se heijastui seuraavalle levylle Puoli viisi aamulla. Sillä ollut kappale Kuolen oli tän kaiken tapahtuman huipentuma, kiteytys. Se on synkkä - todellakin krapulainen kappale - jota tehdessä mä ajattelin että mikä vitun idiootti mä olinkaan ollut.
 
  Ja se vasta oli kova juttu kun se julkaistiin kaiken lisäksi vielä singlenä.  
    -Joo, ja kyllä oli levy-yhtiökin nyreissään. Kymmenen tikkua laudalla oli mieletön menestys ja sitten me vietiin niille tämmönen biisi. Ne kysy, etteikö teillä ole tosiaankaan mitään muuta, jolloin me ehdotettiin singleksi semmoista kappaletta kuin Hämärän taa, joka oli ihan samanlainen synkkä biisi. No, ne sano että julkaistaan sitten tää Kuolen singlenä, kun siinä on edes vähän biittiä!  
  Kuinka sinä nykyään tasapainoilet tämän asian kanssa? Siis että onnistut tekemään sellaisia levyjä joihin itse olet tyytyväinen, ja samalla ne menee myös hyvin kaupaksi, mutta onnistut silti välttämään rokkitähdeksi tulemisen?  
    - Ei tarvitse lähteä kaikkiin leikkeihin mukaan. Meidän levy-yhtiö oivalsi hyvin nopeasti sen, että kaikki nää Kymppitonnit, visailut ja tällaset "esittele vaatekaappiasi" -jutut on sellasia, että niitä vaan ei tehdä. Jos sä olet uskollinen omalle musiikillesi, niin kyllä ne ihmiset jotka pitää siitä aina sen kuitenkin löytää.

- Nykyäänhän on tämmönen trendi, että popparit menee TV-juontajiksi, ja joka keskusteluohjelmassa ne sanoo mielipiteitä. Kyllä mäkin voisin periaatteessa mennä, mutta sitten multa pitäis olla joku kunnolla perusteltu mielipide. Kyllä mullakin on esimerkiksi mielipiteitä politiikasta, vaikken missään nimessä ole mikään poliittinen henkilö. En voisi kuvitella meneväi telkkariin vaan hölöttämään jotain, saati sitten hyppimään narua johonkin Speden Speleihin.

- Myös keikkarutiinin kanssa me ollaan aika tiukkoja. Me ei esimerkiksi esiinnytä koskaan uutena vuotena, juhannuksena tai vappuna - eipä silti että meidän musa mitään vappumusaa olisikaan - koska meistä on niin paljon hauskempaa viettää tollasia juhlia hyvien kavereiden kanssa. Kesti vähän aikaa, ennen kuin me saatiin Pössi tajuamaan tää asia.
 
  Kasevan kundit sanoi aikoinaan, kun niitä pyydettiin keikalle, että ei me voida nyt tulla koska on sieniaika. Ne halusivat mennä mieluummin sienimetsälle kuin keikalle.  
    - Hah, toi on todella hienoo, mun täytyy muistaa toi. Mut Kaseva olikin mielettömän hieno bändi ja se on vaikuttanu meidän musaamme tosi paljon.  
  Kuinka paljon kirjat tai elokuvat antavat sinulle vaikutteita musiikin tekemiseen?  
    - Tosi paljon. Mä tykkään käydä elokuvissa, ja aika usein käy niin että niistä jää joku aihe mieleen kytemään. Ihan niin kuin se Viimeisellä rannalla (laulu kertoo ydinlaskeutumasta), joka pyöri mun mielessäni parikymmentä vuotta ennen kuin siitä tuli biisi. Leffoista ja kirjoista tulee omia ahaa-elämyksiä, jotka sitten jossain vaiheessa pulppuaa esiin.

- Sitten ovat tietenkin muut tarinankertojat. Jotain Tom Waitsiä kun mä rupesin kuunteleen nuorena miehenä ja mä tajusin että hei, biiseissä voi olla dramaturgia. Mä tajusin että kolmeen minuuttiin voi saada dramaturgian, ei tarvitse pelkästään lällättää. Okei, jos joku pystyy tekemään shalalaata kolme minuuttia ja laulattaan ihmisiä, niin sehän on ihan arvostettava taito. Mä en siihen kykene enkä halua.

- Meidän uudella levyllä on kaksikin kappaletta, jotka perustuu dokkareihin. Mä näin Leo Tolstoin viimeisistä päivistä kertovan dokkarin viime keväänä, ja siitä tuli biisi nimeltä Tolstoi. Toinen oli dokumenttiohjelma Suomessa asuvasta kurdipakolaisesta. Se laukas Kirje kotiin laulun, johon mä löysin heti semmosen henkilökohtaisen tason, koska mun äiti, joka on lappilainen, joutui aikoinaan lähtemään Ruotsista Suomeen. Mä soitin sen biisin mun äidille ja se tajus helvetin hyvin sen, mitä mä yritän siinä sanoa.

- Yleensä noi kirjat ja leffat muhii ja jalostuu alitajunnassa pitkään ja sitten ne vaan yhtäkkiä erilaisten yhteensattumien ansiosta natsaa ja sitten sulla on biisi.

- Jos mä saisin kiinni siitä taiasta, mikä on Audrey Hepburnin ja Gregory Peckin elokuvassa Loma Roomassa, mä laittaisin sen heti biisiksi. Kirjoista semmoinen on Alpo Ruuthin Viimeinen syksy. Siinä on sellainen kirja, jota mä luen kesäisin aina uudestaan ja uudestaan.
 
  Olet kääntänyt ja levyttänyt kaksi Tom Waitsin biisiä suomeksi. Oletko yrittänyt taivutella niitä enemmänkin suomenkielelle?  
    - Olen mä yrittänyt, mutta en mä ole saanut niitä koskaan oikein toimimaan. Ne kaks biisiä mä sain jotenkin toimimaan henk koht -tasolla. In The Neighbourhood eli Kadulla kallion mä vaan siirsin omille kotinurkilleni, jolloin sen tunnelman sai jotenkin välitettyä kuulijoille. Yesterday's Here eli Kun eilistä mä lähdin etsimään me muutettiin taas ihan erilaiseksi. Siinähän on periaatteessa hyvin slaavilainen sointukulku - Am, Dm, E - josta me saatiin hyvin kiinni.  
  Oletko opiskellut pitkän Waitsin eli kuuntelitko jo hänen Asylum-kauden levyjään?  
    - Kyllä vaan. Oikeastaan juuri ne levyt on mulle kaikkein rakkaimpia. Jos mun pitäis valita kaksi tärkeintä ulkomaista levyä, niin ne olisi Beatlesien Abbey Road ja Closing Time, eli se Waitsin ihan ensimmäinen albumi. Että se jätkä osaakin kuvata tilanteita niin kauniisti. Niin monet kerrat mä oon jäänyt miettimään, että kuinka jollain voikin olla tuollainen kyky yhdistää yksinkertainen, hempeä musiikki tollasiin tarinoihin.

- Mä en ole koskaan oikein innostunut uudemmasta Waitsistä, Rain Dogseista ja muista. Ehkä siinä kävi vähän niin kuin Springsteenin kanssa. Kun iso lauma löysi Waitsin, niin multa meni vähän maku. Niissä vanhoissa on hienoja melodioita. Sitten kun homma alkoi raaistua, se ei enää käyttänyt niin paljon niitä kauniita harmonioita ja melodisuutta. Siks ne uudet ei ole samalla tavalla kolahtaneet. Tai sitten mä olen tullut vaan vanhaks.

- Mutta ajattele vaikka jotain Tom Traubert's Bluesla. Mä olen miljoonat kerrat miettinyt, että kuinka sen sais käännettyä suomeksi, mutta tuskin mä siihen koskaan kykenen. Se on niin käsittämättömän hieno biisi moniselitteisyydessään. Mä en tiedä, kannattaaks meidän edes keskustella koko biisistä, koska me voidaan rikkoa toistemme illuusiota.
 
  Olenko hirveän väärässä Jos väitän kuulevani Waltsin kaikuja joissain sinun omissakin biiseissä, esimerkiksi Minä ja täysikuu?  
    - Et ole ollenkaan väärässä. Ja mä olen hirveen ylpeä jos se kuuluu sieltä.  
  Entäpä tämä teidän uusi albuminne Pohjoisesta tuulee taas? Minkälaiset fiilikset?  
    - Me päätettiin että me tehdään se samalla tavalla kuin se eka levykin eli kaikki livenä. Siis kyllä siinä päällekkäissoittoja on, mutta esimerkiksi lauluja ei ole korjattu. Eikä mitään mitä livetilanteessa on soitettu. Kun me julkaistiin se Kekkonen-single, niin A.W. Yrjänä kysyi meiltä, että onks tää jotain teidän vanhaa kamaa.

- Me annettiin Gabille (Hakanen) referenssilevyksi yks vanha The Bandin albumi ja sanottiin, että tätä me halutaan. Eihän me tietenkään pystytty semmosia stemmoja laulamaan, mutta just joku puisen tamburiinin soundi, sitä me yritettiin tavoitella. Me ollaan nyt käyty läpi semmonen loppuunhiomisen vimma - joka tosin on ollut aika pientä meidän kohdalla - mutta ollaan kuitenkin hiottu juttuja niin pitkälle kuin mahdollista. Tällä levyllä me ei tehty niin, vaan vedettiin rennosti ilman kuulokkeita ja niin poispäin. Vuodot on vuotoja, niistä me ei välitetty. Iltaisin kun kuunneltiin ottoja, niin saatettiin sanoa jostakin että nyt se on siinä.
 
  Joo, ja jos se vielä aamullakin kuulostaa hyvältä…  
    -No joo, hirveen harvoin, hah-hah-haa. Kyllä se paras yleensä löytyy yön mittaan. Tällä levyllä on esimerkiksi Toni Edelmanin Lasinen Vuori, joka on haluttu tehdä vuosia. Se on meille hyvin tärkee laulu. Siitä tehtiin monta versiota ja sitten vaan yhtenä iltana löyty se ainoa oikea.  
  Teillä on eräs hieman epätavallinen vierailija tällä levyllä?  
    - Joo, näyttelijä Saara Pakkasvirta on kappaleella Muistojen roskalaatikot. Mä kirjoitin sen ihan Saaraa silmälläpitäen, samaan aikaan kun yritin houkutella sitä mukaan. Se on se tavallinen tarina nuoresta pojasta, joka suruissaan levittää sydämensä pöydälle ja vanha nainen sanoo sille että mene kotiin tyhmä poika, ehkä maailman kauneinkaan nainen ei voi antaa sulle sitä mitä sä kuvittelet sen voivan sulle antaa.  
  Muita vierailijoita ei siis ole?  
    - Ei, paitsi tietenkin legendaarinen Kallio Horns kappaleessa Torkkelinmäki.  
  Minulla olisi vielä yksi kysymys. Jos Sir Elwoodin hiljaisilla väreillä on jokin sanoma, niin mikä se on?  
    - Humanismi. Eläköön humanismi.  
       
       
    Soundi 10/01  
    teksti: Jake Nyman  
       
   
<< takaisin leikekirjaan