Kallion romantikot
(Sir Elwoodin hiljaiset värit)
 
Sir Eiwoodin hiljaiset värit on Jimsonweedin ohella leimallisesti Kalliolainen yhtye. Kummaltakin on tullut vastikään uusi levy. Elwoodien laulaja Juha Lehti kertoo, miksi mesta kiehtoo ja milloin nistit nousevat katuojista.
SIR ELWOOODIN HILJAISISTA väreistä kirjoitettaessa muistetaan aina mainita, että he soittavat "keskiolutjatsia". Musiikkimedian outo lukkarinrakkaus tuohon pikkunäppärään kategorisointiin on seurannut yhtyettä läpi vuosien, täysin riippumatta siitä kuvaako se Elwoodien romanttista laulelmarokkia lainkaan. Tai tarkoittaako keskiolutjatsi ylipäätänsä mitään.
Mutta kuten bändin nimi, on sekin vain yksi tarina matkan varrella. Vuosikymmenen alussa laulaja Juha Lehti myi yhtyettään baarikeikoille kertomalla, että heidän tyylinsä oli "tällaista keskiolutjatsia", ajatellen, että on helpompi puhua ympäripyöreästi kuin selittää pitkästi. Kuvaukseen liittyi sitä paitsi toivorikas ajatus jatsin soittamisesta, joka Lehdelle oli eräänlainen muusikonuran ideaali. "Tähän liittyi tällainen 'jatsia se minäkin olisin halunnut soittaa' -lausahdus. Mutta kyllä me tajuttiin, että se määriteltiin näin, että 'sitten kun sä olet 60-, 70vuotta, ja sulla on näin iso maha ja se kitara on näin päin, niin sitten sä voit ehkä ruveta kuulostamaan siltä, että sä muka osaisit vähän edes jatsia'. No, me nuoret viattomat, valkoiset pojat vielä, eihän meillä se asia ollut hallussa. Keskiolutjatsi oli hieman vähättelevä määre siitä mitä me haluttiin olla. Ja nöyränä me sitä edelleenkin pidetään keskiolutjatsina."
Elwoodien lähes kahteentoista vuoteen on mahtunut kuuden studiolevyn ja yhden kokoelman lisäksi keikkoja likipitäen kaiken sorttisilla estradeilla tässä maassa. Baareissa, rockklubeissa, festivaaleilla, konserttisaleissa, jopa Turun tuomiokirkossa ja Kansallisteatterissa. Lehti kertoo yhtyeen pitävän huolta siitä, ettei se pala loppuun kiertueilla tai studiossa lomailemalla säännöllisesti. Usko musiikin tekemiseen ei ole vuosien varrella hiipunut kertaakaan. "Usko ei ole mennyt, mutta väsyminen itseensä ja semmonen toivottomuuden tunne siitä, että kuinka saisi itsensä uudistettua ja pidettyä mielenkiintosena - no se kai tulee kaikille vaikka olisi kuinka rakkaan asian kanssa tekemisissä. Noin pitkään juoksuun mahtuu niitä hetkiä kun jollain on, usein bändistä riippumattomista syistä, hyvä tai huono aika. Mähän tietysti laulunkirjoittajana meen välillä polvilleni, kun mulle tulee sellanen olo, että pystynks mä enää tekemään biisejä."
Bändin kolmannen, Kymmenen tikkua laudalla -levyn ja sen apokalyptisen Viimeisellä rannalla -hittibiisin menestys yllätti yhtyeen. Yhtäkkiä kasvanut suosio toi mukaan lieveilmiöitä johon bändi ei ollut varautunut. Seuraavaa Puoli viisi aamulla -levyä mentiinkin tekemään tummasävyisemmissä merkeissä; bändi halusi irrottautua edellisen levyn tunnelmasta. Sinkkubiisien nimetkin olivat leimallisen synkkiä, Kuolen ja Hämärän taa.
Elwoodien vakavin levy sai alkunsa henkilökohtaisten paineiden keskellä. "Omassa elämässä oli sellainen aika, että tapahtu kaikenlaista ympärillä ja itsellekin, mutta yks iso tekijä oli edellinen levy. Ei me silloin tajuttu mitä yks vitun biisi, siis hyvä sellainen, saisi aikaan."
"Me yritettiin jatkaa samalla konseptilla kuin kahden ekan levyn aikana - pienet kamat, ite roudattiin, valoja ei oikeastaan ollu kuin jotain tuikkuja jotka palo koko keikan ajan. Pienet klubit tuli ihan täyteen kun ravintoloitsijat ahnehti ja otti niin paljon ihmisiä sisään ettei mahtunu edes kunnolla soittamaan. Silloin se vähän karkas käsistä, ja allekirjoittanutkin tuli kokeilleeksi paljonko se sielu sietää."
"Ja sitte jätkät veti mua sillee turpaan henkisesti. Silleenhän sen kaveripohjalla pitää mennä, jos joku meistä - kukin vuorollaan lipsuu liikaa. Pitää antaa kuulua. Jos laskee irti, niin jokainen tietää mitä siitä pidemmän päälle tulee. Kun on ollu samat herrat alusta lähtien niin se on se kemia joka on tärkein elementti. Siis soittotaito on ihan tarpeellista, mutta jokaisen täytyy löytää oma osansa orkesterista. Ja sitten tehdään niillä osilla mitä on.'
JUHA LEHTI PITÄÄ VIIME KÄDESSÄ itseään paljon enemmän tarinankertojana kuin lauluntekijänä tai musiikkona. "Tarinahan pitää kertoa niin, että joku jaksaa sen kuunnella. Laulu on hyvä formaatti sille, jos sä saat sen oikealla tavalla rakennettua kolmeen, neljään minuuttiin. Kuka tahansa meistä voi kertoa tarinoita, mutta kuka osaa kertoa niin, että kuuntelija rekisteröi mitä sanotaan. Sitä perinnettä on oikeastaan aika säälittävän vähän musassa tänä päivänä. Tehdään biisejä palikoista. Nykyinen tekniikka antaa mahdollisuuden rakentaa joku vitun riffi ja vähän kertosäettä, ja sitten niitä palikoita voi lisätä ja laittaa eri järjestykseen sen mukaan mikä kuullostaa hyvältä. Tarina saa sitten taipua sen mukaan ihan miten sattuu."
Lehden esikuvia tarinoinnin alalta ei tarvitse etsiä kovin kaukaa. Elwoodithan ovat jo vuosia kulkeneet itsepäisesti Helismaan, Rautavaaran, Weillin ja Waitsin viitoittamalla tiellä. Kaikki esikuvat eivät kuitenkaan ole lauluntekijöitä, kuten Meidän pikku kuppila -biiseissä on käynyt selväksi. "Mä kunnioitan kirjailijoita valtavasti. Mulle Alpo Ruuth, ja hänen varhaistuotantonsa varsinkin, on sellaista, että mä palaan siihen jatkuvasti. Hyvät kirjat on tietysti hyviä tarinoita, mutta hyviä tarinoita voi olla vaikka valokuvat."
Kunnon romantikon lailla Lehti pitää nostalgiaa tarinankertomisen peruskivenä. "Mä oon varmaan sitte homeinen vanha äijä, mutta mun mielestä tarinankertomiseen kuuluu tietty nostalgia ihan selkeesti. Tarinathan on tapahtuneita asioita. Jos sä haluat kertoa ne kiinnostavasti, niin usein siihen liittyy se nostalgisuus. Sä tuot sen ajan siinä mukana, ja miks jotain on tapahtunu juuri silloin. Hirveen usein, jopa säälittävän usein, tarinat on sellaisia 'kun silloin oli kaikki niin hyvin' ja kuinka nykyisin ei ole mitään. Siinä ei pidä mennä piehtaroimaan, että 'voi kun se aika tulisi joskus takaisin'. Mutta kyllä ihminen tarvitsee sitäkin, että saa haikailla menneitä.'
ELWOODEJA ON TOTUTTU PITÄmään tunnusmerkillisen stadilaisena bändinä. Helsinkiläisiähän he ovat, mutta heidän kotipaikkarakkaudessaan on jotain joka ylittää kunnanrajat. Lehti kirjoittaa kaduista ja ravintoloista kuin ilman tärkeilevää ylemmyydentunnetta. Kun hän kirjottiaa Helsingistä, aistii kuuntelija, ettei kyse ole poissulkemisesta. Hän kirjoitta kodista. "Tää on mun kotikylä ja mä olen syntyjäni täältä. Siitähän sitä pitää kirjoittaa mihin hattunsa on laskenut. Se Helsinki tulee väistämättä, enkä mä oo sitä yhtään yrittäny piilotella. Mutta samaan aikaan täytyy muistaa, että jokainen kylä tässä maassa on samanlainen. Ja Ympäri maailmaa. Perusseikat on samat, en mä Rovaniemen ja Helsingin välillä niin isoja eroja nää, mitä tää nyt on vähän isompi. Sen vuoksi mä oletankin, että syy miksi ei ole koskaan tullu turpaan tuolla kun ollaan pyöritty muualla Suomessa soittamassa on, että ihmiset tajuu ettei tässä mistään Helsingin ylistyksestä ole kyse. Kodille täytyy antaa nimi ja näiden poikien kohdalla se on Helsinki, samat ilot ja murheet siellä on kuin muuallakin."
Kotikaupungin kadut, kapakat ja rakennukset vilisevät Lehden lauluissa, koska ne antavat tarinoille konkreettisen muodon. Kuuntelija voi kuvitella mielessään matkaa Karhupuistosta Hesarille tai Suurkirkolta Ympyrätalolle, ja kokea yhteenkuuluvaisuutta. Tai yksinkertaisesti kokea olevansa piirun lähempänä lauluntekijää. "Mun mielestä tästä tekee paljon mielenkiintoisempaa, kun antaa sille jotkut kasvot. Ja sitten se on myös haastavampaa. Ihmiset tunnistaa ne kasvot, ja jos ne ei näytä siltä mitä ne oikeasti on, niin kyllähän se aika äkkiä kenelle tahansa paljastuu.
Lehteä on aina silloin tällöin valjastettu Kallion puolestapuhujaksi, tehtävä jota hän on kuitenkin haluton ottamaan vastaan. "Sitä on ulkopuoliselle aika vaikeeta selittää, ettei siinä kylässä ole mitään ylivoimaisesti parasta tai kauneinta. Ei Kaduilla Kallion -biisikään ole sellainen, että siinä hurrataan. Sieltä löytyy ihan samoja ikäviä asioita kuin muualtakin, joskus jopa enemmänkin. Mutta ihminen asuu jossain, ja kun se viihtyy jossain niin sitä ei oikein osaa selittääkään mikä siinä on syynä."
" 'Mä vihaan sitä, että ruvetaan liputtamaan jonkun asian puolesta. Kyllä mä puhun vaan omasta puoles tani. Jotkut saatanan örvelöt on tullu jossain kapakassakin selittämään, että Kallio on ihan perseestä, että ne asuu siellä vain olosuhteiden pakosta. Ainoa tapa suhtautua siihen on sanoa, että sähän oot ihan oikeassa, se on ai van paska paikka, mutta et mä tykkään siitä ja asun siellä vapaaehtoisesti."
"Kalliokin muuttuu. Vuokrakämppiä on vähemmän ja kaupunki ei enää sijoita ongelmaihmisiään sinne niinkuin ennen. Nyt ne viedään lähiöihin. Mutta kyllä siellä vielä pyörii tyyppejä. Me aina tsiigataan keväisin kun nää meidän pikku nistihörhöt nousee luolistaan kalmankalpeina. Se on aika jollon pitää vähän tsiigata ympärilleen. Juoppojenhan kanssa tulee aina toimeen, kun siinä on joku logiikka. Kamankäyttäjistä ei ikinä tiedä mitä sieltä tulee. Ja nyt taas kun tulee syksy, niin ne häviää kulmilta. Vanhemmat juoppostaratki häviää tosta Hakaniernen rannasta. Osa roudataan kaikkiin noihin hoitolaitoksiin, osa ryömii omiin koloihinsa."
WESTÖN JA RUUTHIN PERÄSSÄ
SIR ELWOODIN hiljaisten värien, viimeisin Pyhää kamaa -levy on yhtyeen 6. Se, kuten kaikki aikaisemmatkin levyt muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, mutta on tyylillisesti aiempia leikkisämpi. Mukana on jopa yritys soittaa jyräävää komppirockia, ja loppuun jemmattu piiloraita. Levyllä vierailevat niin kärkikaartin puhaltajat Kallio Horns kuin maan demonisin kitaristi Esa Kuoloniemi.
Kappaleista korvaan tarttui ensimmäiseksi Senna, joka on liikuttava tarina ihmisestä, jonka todellisuus ei enää kohtaa valtaväestön arkea. "Mä haluun sanoa, että se avautuu vasta viimeisessä säkeistössä koko biisi. Se on kuva maailmasta jossa ihminen ei hyväksy tätä päivää. Kaikki on varmasti tavannu jonkun, joka ei usko, että joku toinen on poissa. Mä olen joskus yrittäny seittää tällaiselle henkilölle, että asiat ei ole näin. Sitä huoma, että toinen menee hetkeks lukkoon - ja sitten se taas jatkaa, että se on nyt viemässä roskia, mutta että kyllä se kohta tulee. Kun tapaa tällaisen ihmisen joka elää vanhan Suomi-Filmin maailmaa, niin oppii vaan sen, että sillä on täysi oikeus siihen. Miksi pelästyttää vanhaa ihmistä, joka on täysin onnellinen noin."
Levyn nimibiisi Pyhää kamaa, jonka riffi muotoutui Esa Kuloniemen käsissä, taas ottaa kantaa oman henkisen näkemyksen etsimisen puolesta. Lehdelle samanlainen useiden herkistelyjen aihe kuin Helsinkikin, on suhde yläkertaan, saa nöyristelemättömän käsittelyn. "Täällä on ollu aina tää tällanen nöyristely, jota meille opetetaan pienestä pitäen. Kun uskontotunneilta lähtien sanottiin, että poliisi vie sut jos sä oot paha, ja jos sä oot kiltti niin sä pääset taivaaseen. Siinä annetaan ihan väärä kuva uskonasioista. Sitä iskettiin niin itsestäänselvyytenä, ettei edes annettu mahdollisuutta itse kelata näitä juttuja. Tulee mieleen, että kirkko on välillä kuin Senna, se kieltäytyy uskomasta, että maailma on jo muuttunut. En mä väheksy niitä ihmisiä jotka siellä tekee paljon hyvää, mutta mun henkilökohtainen tarpeeni puida näitä asioita ei tarvitse kirkkoa.
Meidän pikku kuppila-sarja taas on päässyt viidenteen osaansa. Tuo Lehden oma pilvikukkuumaa-baari, jossa herra Beck on tanssittanut Audrey Hepburnia ja jossa Brel kähisi kilpaa Vysotskin kanssa on tällä kertaa kirjallisen kohtaamisen tapahtumapaikkana. Waltari esitelmöi matkoistaan ja Tikkanen, Ruuth ja Westö ovat kuulolla. Viimeksi mainittuun viitataan myös Kotikaupunki-kappaleessa: "Suurkirkon rappusilla mä istun ja kirjaani hukun, siinä leijat lentää yllä Helsingin…" Hieno kirja on selvästi vaikuttanut lauluntekijään. "Westö on ilmeisesti samanikäinen sälli kuin minä, Leijat Helsingin yllä ainakin kertoi sellaisesta ajasta joka palautti mulle mieleen paljon asioita. Mä olin noin niin kuin tunnetasolla aivan myyty siihen kirjaan. Se oli mulle samanlainen kuin Alpo Ruuthin Viimeinen syksy. Mä todella ihmettelen miksei se päässy silloin ilmestymisvuonna Finlandia-ehdokkaaksi.
Like Uutiset 07/1999
teksti: Otto Talvio
       
   
<< takaisin leikekirjaan