Sir Elwoodin hiljaiset värit:
Kallion taivaan alla
 
    Sir Elwoodin hiljaisten värien paletista on riittänyt ammennettavaa taas uusiin sävelmaaluksiin. Yhtyeen pitkän tähtäimen strategia kantaa hedelmää jo neljännen kerran; uunituore albumi Puoli viideltä aamulla täydentää Elwood-mosaiikkia loogisesti. Asiasta ja sen vierestä keskustelee kolmen J:n kerho: Orkesteria edustavat J.Lehti sekä J.Saaresaho ja J.Väänänen on pukeutunut Rumban ei-niin-hiljaisiin väreihin.  
  Sir Elwoodin hiljaiset värit on siitä kummallinen bändi, että se on onnistunut pitämään päänsä kylmänä eikä ole antanut finanssipirulle pikkusormeaan vaikka vientiä olisi riittänyt etenkin syksyllä -93 ilmestyneen Kymmenen tikkua laudalla -albumin ja hitiksi nousseen Viimeisellä rannalla -kappaleen jälkeen.
 
  Biisinkirjoittaja ja laulaja Juha Lehti sekä kosketinsoittaja Junnu Saaresaho hirvittelevät vieläkin kolmannen albumin jälkeistä aikaa; vaikka bändi (haastateltavien lisäksi rumpali Arttu Leskinen, basisti Riku Järvinen ja saksofonisti Hansu Saarinen) ei tehnyt mammuttikiertueita eikä poseerannut naistenlehtien kannessa, entistä laajempi julkisuus hämmensi miehiä.  
    - Kymmenen tikkua laudalla aiheutti paljon hyvää, mutta myös lieveilmiöitä; alkoi tulla hieman ahdasta. Albumi oli yhtä aikaa voitto ja risti, Juha muistelee.  
    - Se yksi arvoon arvaamattomaan noussut kappale (Viimeisellä rannalla) toi uusia kuulijoita, mutta meistä oli aika hassua, että iso joukko tunsi - ja tuntee - meidät vain yhden biisin kautta vaikka totuus on paljon laajempi, jatkaa Junnu.  
  Elwoodilla on ollut tietynlainen - ja väärä - maine 'tyttöjen bändinä', joskin Juhan ja Junnun mukaan tilanne on muuttunut.  
    - Kai se on totta, että sellaiset tunteet, joita nämä laulut käsittelevät, ovat vaikeita suomalaiselle miehelle., mutta keikoilla näkee nykyisin paljon poikia, jotka laulavat sanat mukana, Junnu sanoo.  
    - Tähän liittyy yksi aika hauska juttu. Topi Sorsakosken tyttöystävä tykkää meistä kovasti, mutta kun me ollaan nähty jossain baariolosuhteissa, Topi on ollut vähän että 'ääh, ei tämä nyt oikein…' No, joskus tyttö oli ottanut Topin kiinni kuuntelemasta salaa meidän levyjämme - kai tuo kertoo jotain laajemminkin suomalaisesta miehestä, kaksikko hörähtelee.  
  Suunnittelu, harkinta ja kaavailu  
  Sir Elwoodin hiljaisten värien ideologian voi kiteyttää yhteen sanaan: jatkuvuus. Yhtye harkitsee harvinaisen tarkasti miten ja missä muodossa se tuo tekemisensä julki. Pikkutarkkuus ulottuu aina albumien kappalejärjestyksestä keikkasetin suunnitteluun ja levyjen kansiin. Sir Elwoodista voi itse kukuin toki olla mitä mieltä hyvänsä, mutta juosten kustua jälkeä bändiltä on turha pelätä. Kappaleet saattavat kypsyä vuosikausia ennen kuin ne löytävät omimman muotonsa.  
    - Kyllä noita asioita mietitään tarkasti. Jokaisella albumilla on muuten tietyt toistuvat kaavat: mä en halua paljastaa kaikkea liian tarkasti, mutta esimerkiksi jokaisen albumin neljäs biisi - eli järjestyksessä Tukholma, Yö tekee meistä varkaat, Miltä veli tuntuu ja Maa mustasukkainen - ovat tarkoituksella eteerisesti kulkevia kappaleita, joiden eteen on tehty eniten duunia, Juha valottaa.  
  Yksi noista toistuvista jutuista on myös kappale Meidän pikku kuppila, joka on uudella albumilla edennyt kolmanteen osaansa. Juha Lehti on trilogian aikana päässyt mainitsemaan mm. Tom Waitsin, Eva Dahlgrenin, James Deanin ja Frank Sinatran - vieläkö Juhan pitää päästä laulamaan sankareistaan?  
    - Alun perin mä kirjoitin siihen biisiin jotain viisitoista säkeistöä ja sen jälkeen on tullut varmaan saman verran lisää. Tämä tarinakehyshän on tavallaan uni, pienen pojan unimaailma, jossa pataa itselleen tärkeitä ihmisiä, mutta en mä niitä kaikkia ala tässä luetella!  
    - Haaviston Janne ehti jo suunnitella, että kun säkeistöjä on tarpeeksi, voisi vaikka pitää oman Meidän pikku kuppila -konsertin jousiorkestereineen päivineen, Junnu lisää.  
  Keikoilla biisilistaa voi aina rukata piirun verran suuntaan tai toiseen, mutta yhden biisin paikasta bändi ei tingi:  
    - Keikkasetissä viimeinen biisi on aina Marssi - sen jälkeen ei yksinkertaisesti voi soittaa yhtään mitään.  
  Jouset ja muut hilavitkuttimet  
  Sir Elwood halusi tällä kertaa ulkopuolisen korvan äänityksiin ja tuottajaksi pestattiin monitoimimies Janne Haavisto.  
    - Me äänitettiin yhtä biisiä lukuunottamatta kaikki viikossa Tampereella eikä Janne ollut siellä mukana. Me lähetettiin sitten Jannelle nauha ja se ihmetteli, että mihin helvettiin me sen apua tarvitaan, "täähän on ihan valmis juttu", Juha naureskelee.  
    - Me tehtiin viikko duunia yhdessä ja oli nimenomaan Jannen idea ottaa levylle mukaan oikeat jouset. Esimerkiksi kappaleeseen Maa mustasukkainen se halusi jouset, "jotka edustavat leffamaisemaa". Sitten tulivat Avantin neidit ja me oltiin aivan myytyjä kuultuamme lopputuloksen. Lisäksi se soittaa vaikka minkälaista pientä hilavitkutinta, kertoo Junnu.  
  Maa mustasukkainen (C.R.'s Number 53 song) on albumin outolintu. Biisi on jouhevine bassolinjoineen ja koskettimineen eräänlainen linkki Tom Waitsin Diamonds On My Windshieldin ja Doorsin Riders On The Stormin välillä. Lisäksi Avantin kummalliset jouset (sovitus Riku Niemi) sahaavat skitsofreenisiä kuvioita ja Juha Lehti mutisee kerrassaan outoja.  
    - Mä tulin just viime yönä himaan joskus kolmen jälkeen ja aukaisin telkkarin. Sieltä tuli Radio Suomi ja toimittaja kertoi että nyt tulee kaksi kappaletta satamasta; Hectorin Amsterdam ja tämä meidän esitys. Kyllä mä itsekin silloin kuuntelin siitä pienestä ämyristä, ettei tästä saa yhtään mitään selvää, Juha pudistelee päätään.  
    - Biisi on koottu kolmesta osasta. Alun perin me jammailtiin bassokuvion perusteella joskus puolitoista vuotta sitten, mä kirjoitin myöhemmin reissussa ollessani sanat ja tajusin, että nehän sopii tähän yhteyteen erinomaisesti ja sitten jälkikäteen kirjoitettiin tuo kertosäe. Mutta juuri tässä piilee tämän homman suuruus: jotkut tekijät lähtee viemää kaikkia mukanaan ja yhtäkkiä ma huomaa, että kaikki osat sopivat toisiinsa.  
  Itsensä ikuistamisen problematiikka  
  Sekä Juha että Junnu puhuvat vuolaasti siitä, kuinka onnekkaassa asemassa Elwood on voidessaan päättää keikkailutahdistaan ja yleensäkin tekemisistään - jos jokin asia ei suju luontevasti, mitään pakkoa tekemiseen ei ole.
Tähän väittämään suhteutettuna albumin ensimmäinen kappale Hämärän taa on hieman hämmentävä, sillä tulkintani mukaan teksti kertoo luomisprosessin uuvuttavuudesta pohjalta katkeaako ensi mies vai kynä.
 
    - Se on ensimmäinen tälle levylle kirjoitettu biisi. Se oli vähän sellaista aikaa, että…no, sen enempää selittelemättä sanotaan vaikka näin, että tuon kappaleen synnyttämisen jälkeen hanat vihdoin aukesivat. On tietysti kliseemäistä puhua kirjoittamisesta terapiana, mutta mun kohdallani se vaan on niin. Musiikintekemisessä törmää väistämättä melkoisiin angsteihin, varsinkin kun mulla on tapana huolehtia alusta loppuun, että meneekö kaikki oikein, 'entäs jos nyt tapahtuu jotain', Juha miettii mentholsavukkeensa harmaan pilven takaa.  
  Kappaleessa Kuolen Juha Lehti antaa ymmärtää, että biisin valmistumien on aina pieni kuolema. Eikö kyseessä ole nimenomaan onnellinen tapahtuma, uuden teoksen synnyttäminen maailmaan?  
    - Siinä on nuo molemmat asiat samalla kertaa. Kyse on siitä, että jaksaa tapella sen vuoksi, että saa sanottua sanottavansa vaikka pitäisi vähän iskeä päätään seinään. Jos antaa periksi, saattaa elää iisimpää elämää, mutta se ei ole välttämättä yhtään parempi vaihtoehto.  
    - Kyllähän me vähän kelattiin, että radiosta kuultuna toi herättää aika hilpeitä mielikuvia: 'Sir Elwoodin hiljaiset värit esittää seuraavaksi kappaleen Kuolen' - ei sitä taideta koskaan mihinkään toivelaulukirjaan harkita!  
    - Mä uskon ihan vakavissani, että näillä lauluilla on merkitystä jollain tasolla. Kyse on pitkälle siitä, että jättää jonkinlaisen jalanjäljen omasta olemassaolostaan. Mä uskon siihen, että jokainen haluaa ikuistaa itsensä jollain tavoin; huijaahan luontokin meidät tekemään lapsia. Eikä kyse ole mistään maailmojasyleilevästä ideologiasta, vaan siitä, että mun on yksinkertaisesti tehtävä oma tehtäväni.  
  Juha Lehdellä on vakaa mielipide siitä, pitääkö artistin selittää tekstejään sen jälkeen kun ne on ikuistettu levylle.  
    - Tokihan ihmiset tulevat monesti juttelemaan ja kyselemään kaikenlaista keikan jälkeen, mutta yleensä se keskustelu tyrehtyy siihen, ettei mulla oikein ole sanottavaa biiseistäni - ne on kerran kirjoitettu ja siinä se on. Mielummin mä puhun vaikka jääkiekosta. Ehkä mä itsekään halua kuulla suosikkiartistieni tai -kirjailijoiden selittävän mitä ne on ajaneet takaa. Mä haluan assosioida itse ja pitää mustasukkaisesti tulkintani, Juha selvittää.  
  Sir Elwood kohtaa Dingo-ilmiön  
  Kaksi ehdotonta epäsuosikkiani albumilta ovat Elisa ja Sirkus. Elisan tragikoominen tarina on kuin symbioosi Dingon Nahkatakkisesta tytöstä ja Pelle Miljoonan Gabrielista eli pateettisuuskerroin on pahemman kerran punaisella.  
    - Sä et ilmeisesti pidä siitä maailmasta, josta biisi kertoo. Se tarina on mulle helvetin tärkeä ja kyllä mä seison sen biisin takana. Kun se valmistui, mulla kävi itselläkin mielessä, että mä en halua viedä sitä Nahkatakkisen tytön suuntaan. Mulla oli tietyt tapahtumat koko ajan mielessäni eikä mulla loppujen lopuksi ollut muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa se laulu juuri tuolla tavalla, Juha vakuuttaa.  
    - Voit olla ihan varma, että tuo tietty Dingo-asetelma on tiedotettu erittäin hyvin kun biisiä valmistettiin. Me pyydettiin Jari Yliahoa soittamaan tietyntyyppisiä juttuja, mutta se kieltäytyi niistä, soitti vähän malliksi ja me tajuttiin että suunta on nimenomaan väärä, Junnu jatkaa.  
    - Mutta minkä takia Sirkus ei mene sulle läpi? Juha kysyy vilpittömän ihmeissään.  
  Sävellyksessä ei ole mitään vikaa, varsinkin kun sovitus on hyvin Penny Lane -henkinen. Mutta en voi sille mitään, että sirkuksen käyttäminen yhteiskunnan metaforana 'harlekiinin kyynelineen' kuulostaa loppuunkalutulta.  
    - Totta kai se on kuultu monta kertaa, mutta mulle se oli sillä tavalla uutta, että jossain vaiheessa mä tosiaan aloin nähdä itseni jonkinlaisena klovnina tässä sirkuksessa…ei mutta helvetti, nythän mä alan ihan tosissani selittelemään laulujani vaikka mä just puhuin ihan muuta! Mutta jatketaan: kyllä mä vieläkin suhtaudun asiaan juuri noin, koska kaikilla on aina jonkinlainen esitys päällä. Välillä sitä yllättää itsensä jostain takahuoneesta ajattelemasta, että johan taas siellä hymyilit kuin päivänsäde vaikka olo olisi ollut mikä, Juha miettii.  
  Vasta haastattelun jälkeen huomaan, että asiaa olisi ollut myös kappaleesta Marssiaskeleet, joka on minun makuuni liian maailmanparannuksellinen. Vaatimaton mielipiteeni on, että Juha Lehti on tekstittäjänä parhaimmillaan käsitellessään parisuhdeasioita malliin Marssi tai Älä mee.  
  Enkeli parrun päällä  
  Juha Lehden rakkaus Tom Waitsin musiikkiin ei ole koskaan ollut mikään salaisuus. Edelliselle albumille Elwood versioi Yesterday Is Heren ja tällä kertaa In The Neighbourhood on kääntynyt muotoon Kaduilla Kallion.  
    - Herra Waitsin tapauksessa on hirveän vaikea käydä käsiksi tekstiin. Ei Waitsia voi matkia tai kuvata sen naapurustoa - yhtäkkiä mä tajusin, että se lauluhan pitää tietysti tuoda omille kotikulmille. Tietysti Kallion meininki on välillä aika raflaavaa, mutta mun on ollut aina helppo olla siellä.  
    - Safka soittaa haitaria tuossa biisissä ja Junnu polkuharmoonia. Keikoilla taitaa tulla vaikeuksia - mun haitarinsoittotaitoni kun edustaa tuollaista yhden sormen tekniikkaa, Juha valittelee.  
    - Siksi toisekseen polkuharmooni on vaikeimpia mahdollisia sämplättäviä - se soi joka kerta eri tavalla, jokainen huohotus elää omaa elämäänsä, lisää Junnu.  
    - Tän nimenomaisen biisin viimeiseen säkeistöön liittyy aika briljantti pikkujuttu. Siellä on kaksi kellonlyöntiä - pling, pling - eikä me tiedetä mistä ne tuli. Me nähtiin sitten studion parrulla enkeli istumassa kello kädessään. Vanhat ketut Juuso Nordlund ja Dan Tigerstedt olivat vähän epäileviä ja heittivät selityksinä kehiin kaikenlaisia taajuuksia, mutta ei: enkeli se oli, siitä ei tingitä.  
  Elwood vai Ed Wood?  
  Puli viideltä aamulla päättyy nimensä mukaisiin tunnelmiin: kappale Viimeinen näytös huokuu aamuyön tunnelmaa kun kaikki ovat menneet ja ollaan juuri vanhan ja uuden päivän rajapyykillä. Kappale - jossa Hansu Saarinen soittaa foniaan erityisen ansiokkaasti - alkaa filmiprojektorin surinalla ja sen kunniaksi Junnu ja Juha saavat miettiä, mitä kolme elokuvaa kuvaavat parhaiten Sir Elwoodin hiljaisia värejä.  
    - Sellainen 60-luvulla tehty elokuva kuin Lonely Are The Braves, jossa on pääosassa Kirk Douglas. On äärettömän sääli, että sitä ei ole nähty Suomen tv:ssä. Toinen on venäläinen elokuva Ja ilta oli rauhaisa, joka sopii meidän slaavilaisuuteemme, aloittaa Juha.  
    - Toi on aika mielenkiintoinen kysymys, koska se liittyy yleisemminkin asennoitumiseen musiikkiin; kuvallisen ilmaisun salliminen musiikin tiimoilla on hyvin kiinnostava ajatus. No, yksi meidän musiikkia kuvaavista elokuvista voisi olla Paris, Texas, jatkaa Junnu.  
    - Sä valitsit Junnu hyvin. Leffan tempo sopii meille aika loistavasti. Mutta sä saat enemmän kuin kolme, koska pitää mainita myös toinen Wim Wendersin elokuva eli Berliinin taivaan alla, Juha lisää.  
    - Säkin valitsit muuten aika hyvin, heittää Junnu lajitoverilleen.  
       
    Rumba 07.04.1995  
    teksti: Jukka Väänänen  
       
   
<< takaisin leikekirjaan