Sir Elwoodin hiljaiset värit:
Huutoja ja kuiskauksia
 
    Sir Elwoodin hiljaiset värit on saanut vuoden puurtamisen jälkeen kovasti odotetun uuden levynsä valmiiksi. Tuon viidennen ja entistä vihaisemman albumin nimi on Puunukke. Herrat Elwoodit keskustelevat asian tiimoilta Rumban Tomi Hämäläisen kanssa.  
  Juha Lehti jättää savulohipastansa syömisen hetkeksi ja jää tuijottamaan pöytään saapuneen Junnu Saaresahon kahvikuppia epäuskoisen näköisenä.  
    - Mitä nyt? Junnun ilme on yhtä aikaa viaton ja hölmistynyt.  
    - Ei mitään, Juha naureskelee. - Mä vain katselin sun kahvikuppias, mutta sähän et olekaan Riku..  
    - En olekaan, Junnu vastaa huojentuneena.  
    - Meidän basisti Riku on sellainen luonnonlapsi, Juha kääntyy puoleeni. - Sillä on kaikkien nautintoaineiden kohdalla ihan suorat putket - kaikki kilahtaa heti. Jos se juo kupin kahvia, se pomppii seinille. Sen takia me ei ikinä anneta sille kahvia treenikämpillä. Mutta joskus se juo sitä salaa…  
    - Me tultiin kerran Tampereelta yhdestä televisiokuvauksesta ja matkan varrella Riku löysi huoltoasemalta tätä uutta energiajuomaa, Batterya, Junnu muistelee vino hymy kasvoillaan. - Uutta limua: halpaa, ostetaan! Vasta kun se oli juonut tölkillisen, me huomattiin kuinka paljon kofeiinia juoma sisältää. Ja sitten alkoi tapahtua.  
    - Näin paatuneita rocktyöläisiä me ollaan, Juha nauraa jättäen samalla Järvisen Rikun Battery-tripin yksityiskohdat meidän kaikkien mielikuvituksen armoille. - Liikaa kahvia, liikaa sokeria.  
  Sir Elwoodin hiljaisten värien vuoden mittainen hiljaiselo on nyt ohitse. Bändin viides albumi Puunukke on ilmestynyt ja toukokuussa herrat lähtevät jälleen kerran tien päälle.  
    - Ei me tehty mitään tietoista päätöstä, että tehdäänpä juuri tällainen levy, Juha aloittaa. - Sitä vain yhtäkkiä huomasi, että ahaa, tietyt jutut on nousseet esiin; sellaista särmää ja rosoisuutta. Ja kun Virtasen Jussi, meidän uusi kitaristimme, liittyi bändiin, me huomattiin olevamme nyt tällä tiellä.  
    - Jussi soitti jo Kymmenen tikkua laudalla -albumilla, mutta silloin hän tuli mukaan vasta levynteon loppupuolella. Tällä kertaa Jussi oli alusta asti mukana ja osallistui vahvasti biisien sovituksiin.  
  Sleebaavan sekstetin synty  
  Sir Elwoodin hiljaiset värit on siis muuttunut luontevasti viisikosta kuusikoksi. Vanhat konnat ovat entisensä - Juha laulaa ja rämpyttää kitaraansa, Junnu hoitaa koskettimet, Arttu Leskinen on rummuissa, Hansu Saarinen soittaa foniaan ja Riku "Sähköjänis" Järvinen pitää basistien lippua korkealla. Juha ja Junnu ovat kyllä valmiita myöntämään, ettei Elwoodiin sisään pääseminen ole välttämättä täysin ongelmaton asia.  
    - Me ollaan soitettu niin kauan kimpassa, että me tiedetään tarkalleen omat tonttimme ja kuinka toiset soittavat. Kun me kiilataan, koko bändi kiilaa. Kun me sleebataan, koko bändi sleebaa. Jotenkin se juttu vain pysyy kasassa ja toimii.  
    - Totta, Junnu hymyilee. - Saaren Sami sanoi sen kerran - ja Samihan on -upea ja taitava muusikko - että te olette niin tiiviisti kimpassa, että siihen on ihan mahdotonta tulla mukaan fiilistelemään. Me pyydettiin Jussia mukaan jo aikoinaan, mutta silloin se ei suostunut. Sillä oli niin paljon kaikkia teatterijuttuja ja sen sellaista. Sitten se tuli katumapäälle ja suostui kun sai toisen mahdollisuuden, heh-heh…  
    - Ei se ihan niin mennyt, Juha oikaisee. - Jussi kuitenkin sopii täydellisesti bändin kemiaan. Se on seurannut bändiä sivusta jo kauan ja tietää, että meidän tekemisissämme on tiettyä ehdottomuutta. Se vaatii aikaa, työtä ja suurta rakkautta. Kun me pyydettiin Jussi mukaan soittamaan levylle, meillä ei suinkaan ollut tarkoituksena pyytää sitä bändiin. Levyä tehdessä Jussin rooli kuitenkin kasvoi koko ajan, joten jossain vaiheessa sitä vain huomasi, että toi jätkä antaa niin ison palan tälle levylle ja bändille, että on ihan loogista pyytää sitä messiin.  
    - Tää kaikki liittyy siihen, että jollain tapaa olemme tietoisesti pyrkineet uusiutumaan. Ei me kyllä alussa tiedetty, mihin suuntaan tää loppujen lopuksi lähtisi viemään - se vain tapahtui. Me otettiin uusi jäsen bändiin ja uusia miehiä studioon. Tigerstedtin Danu oli toki mukana, mutta vain äänittäjänä ja Timo Löyvä oli miksaajana. Eihän me olla tyytymättömiä hänen töihinsä, me vain etsittiin uudenlaista äänimaailmaa. Timon aikaisemmissa töissä on ollut tiettyä karheutta ja sitä me ajettiin takaa. Meillähän ei varsinaisesti koskaan ole ollut tuottajaa, vaan koko bändi on itse toiminut tuottajana, ja Timo kun on itsekin soittajamiehiä (Kolmas nainen, Movetron, toim. muist.) niin yhteistyö toimi mainiosti.  
  Elwoodin etukeno  
  Tässä vaiheessa on syytä rauhoittaa herkimpien Sir Elwood -fanien mieliä kertomalla, että Puunukke on bändin uusiutumisesta huolimatta edelleen ehtaa hiljaisilla väreillä maalaamista. Tietyt biisit ovat totuttua raadollisempia ja suorempia, mutta joskushan on hyvä päästää vihan ja katkeruudenkin tunteet valloilleen. Levyn avaava Perunamaa on suomalaiskansallinen Positively Fourth Street, jossa Juha tilittää epäonnistunutta parisuhdetta varsin julmin sanakääntein (ihan Dylanin myrkyllisyyteen asti ei mennä, mutta lähelle kuitenkin). Uusi isäntä (H.H.) puolestaan käsittelee heroiinia, valheellisuutta ja luottamuksen menetystä, ja tällä raidalla Sir Elwoodin hiljaiset värit paahtaa kerrankin urku auki. Helsingin juhlaviikkojen uudet poliittiset laulut -spektaakkelin (ainakin minun mielestäni) ylivoimaisesti koskettavin esitys Sairas ja syntinen on vavahduttava kokemus levyltäkin kuultuna.

Tiettyjen biisien osalta voisi sanoa, että Puunukke on vihainen levy.
 
    - Hyvä! Juha terästäytyy silminnähden pöydän toisella puolella ja miehen virneeseen tulee roima annos susimaisuutta. - Sulle jäi hyvä mielikuva. Puunukke on vihainen, mutta samalla erittäin paljon positiivisempi kuin meidän edellinen levymme Puoli viisi aamulla.  
    - Ainakin meidän omasta mielestämme, Junnu kuittaa.  
    - Ja se meidän mielipiteemme onkin se ainoa oikea, heh-heh… Tällä levyllä käsitellään sellaisia asioita, jotka ovat minun mielestäni päin helvettiä ja joista mä halusin sanoa jotain. Ei sillä tavalla, että mä olisin herännyt suureen yhteiskunnalliseen valveutuneisuuteen, mutta sillai henkilökohtaisella tasolla. Kun mä toin näitä biisejä kämpille työstettäviksi, oli ihan selvää, että myös musiikki alkoi heijastaa samoja fiiliksiä. Koko bändi meni tietyllä tavalla etukenoon.  
    - Sama juttu jatkui sitten miksausvaiheessa. Me oltiin valmiita tekemään rohkeitakin ratkaisuja. Aikaisemminhan me tehtiin sellaisia liveltä kuulostavia hyvänkuuloisia levyjä, mutta tällä kertaa me mietittiin, että tiettyjä juttuja voi ihan hyvin rauhassa korostaa. Biisi on se juttu, ja jos tuntuu siltä, että se vaatii jopa kornin kuuloisen kaiutetun virvelin esiinnostamista, niin sit me tehtiin se. Danun miksatessa me istuttiin vielä kiltisti takarivissä, mutta nyt hivuttauduttiin yhä lähemmäs tiskiä. Timo antoi meidän joskus jopa tarttua nappuloihin - hiiret hyppäs pöydälle, heh-heh…  
  Leijat Los Angelesin yllä  
  Kun puhuit kaiutetuista virveleistä, tarkoitit varmaan Enkelten kaupunkia.  
    - Joo, sitä c-osaa. Me nostettiin jopa kokonaisvolyymiä siinä kohdassa.  
  Esimerkiksi Perunamaa ja Uusi isäntä ovat hyvin suoria ja henkilökohtaisia biisejä, mutta Enkelten kaupunki tuntuu jotenkin ulkokohtaisemmalta. Ihan kuin katsoisi televisiota.  
    - Mm-mm, Juha nyökyttelee hyväksyvästi. - Se laulu syntyi, kun mä todella olin rapakon takana. Se syntyi niistä moodeista, mitä siinä kaupungissa ja maassa on. Jos se tuntuu susta television katselulta, niin hyvä, sillä sitä me just ajettiinkin takaa. Siellä eletään television synnyttämien mielikuvien armoilla.  
    - Enkelten kaupunki oli alun perin kantrahtava juttu. Sitten me huomattiin, että kantrin yhteydessä on sama ongelma olemassa, kuin bluesin tai reggaen kanssa. Sun pitää olla kantrimies samalla tavoin kuin sun pitää olla blues- tai reggaemies. Ei se muuten kuulosta uskottavalta. Jossain vaiheessa me sitten alettiin miettiä, mitä syntyy kun kuvaa ja amerikkalaista musiikkia yhdistetään. Se on sulavaa, liukuu siinä hienosti… se on jotain sellaista mitä löytyy amerikkalaisista poliisisarjoista. Musiikin pitää kulkea, ja sen pitää myös palvella kulkijaa, joka kertoo mitä siellä tapahtuu. Kiteyttävä lause oli "Enkelten kaupunki itkee unissaan". Siellä jos jossain huomas, että kaikki nämä unelmat, leijat Los Angelesin yllä, eivät pysy läheskään kaikki ilmassa.  
    - Enkelten kaupungin toteutus on vain yks esimerkki siitä tavasta millä tää levy on tehty. Tämä levy tehtiin nimittäin vuoden aikana ja tuon vuoden aikana sitä alkoi kiinnittää yhä enemmän huomiota erilaisiin sovituksellisiin ja äänitysteknisiin yksityiskohtiin. Mä olen useassa yhteydessä puhunut siitä, että Suomessa levyt tehdään siten, että äänitykset tehdään kahdessa viikossa, yhdessä pötkössä ja sit se miksataan. Näin meidänkin edelliset levyt tehtiin. Se onnistuu toki näinkin, mutta se on äärimmäisen raskas prosessi.  
    - Tällä kertaa me päätettiin tehdä homma eri tavalla. Me äänitettiin ensimmäisiä pohjia ja joitain demoversioita jo viime vuoden toukokuussa, kuunneltiin niitä kaikessa rauhassa ja tehtiin muutoksia. Sit me käytiin loppukesästä uudelleen studiossa - me ollaan äänitetty joistakin biiseistä kolme-neljäkin eri versiota. Me huomattiin sitä kautta mitkä jutut toimi ja yhdisteltiin näitä toimivia osia toimiviksi kokonaisuuksiksi. Me ajettiin takaa tietynlaista kokonaisuutta ja onnistuttiin siinä. Siksi tää on meille niin rakas levy ja meillä on niin tyytyväinen ja ylpeä olo.  
    - Sen kokonaisuuden nimissä oli myös tehtävä ihan kylmiä ratkaisuja. Jos joku biisi ei ollut osa sitä kokonaisuutta se jätettiin pois. Se herätti monessakin leirissä kummastusta, että miks tää ja tää biisi jätettiin pois? Ei siihen voinut sanoa muuta, kuin että tähän kokonaisuuteen se ei kuuluu, sen biisin aika tulee vielä.  
  Viidennen biisin mystiikka  
  Kaikki tämä kertoo myös siitä, millaiseen asemaan bändinä te olette päässeet vuosien saatossa.  
    - Se onkin helvetin hieno homma. Levy-yhtiö ei tule kuuntelemaan koenauhoja kesken äänitysten, vaan luottaa siihen, että me tiedämme mitä teemme. Kai ne on edellisten levyjen myötä oppinut sen, ettei me tuhlata aikaa ja rahaa, vaan yksinkertaisesti tehdään duunimme.  
    - Ei tämänkään levyn kohdalla ollut kyse mistään miljoonabudjetista, kaukana siitä, mutta kyllä meillä oli tämän työtavan ansiosta toteuttaa jotain hyvin oleellisia ideoita. Esimerkiksi biisistä Tanssikaa, laulakaa me tehtiin useita eri versioita ja loppujen lopuksi meille välähti, että kun tää on tällänen Irlantiin päin kallellaan oleva biisi, niin se vaatii säkkipillit. Mistä sitten löytyisi säkkipillin soittaja? Jos me oltais tehty tää levy kahdessa viikossa, meillä yksinkertaisesti olisi ollut aikaa haalia säkkipillin soittajaa kehiin.  
    - Viime syksynä me alettiin etsiä soittajaa, ja löydettiin Helsingin Kaupungin orkesterista yks kontrabasisti: vanhempi herrasmies, ovela kaveri nimeltä Jorma Katramo.  
    - Jossain vaiheessa sitten me huomattiin, että samassa biisissä on yhdessä kohdassa ihan selvästi tilaa jousille. Niinpä me soitettiin Riku Niemelle, joka on tuhteja haasteita rakastava mies. Mainio sälli, jonka kanssa me ollaan tehty yhteistyötä aikaisemminkin.  
  Tanssikaa laulakaa on varsin mystinen laulu.  
    - Ainakin meille teetti eniten töitä saada se biisi purkkiin, Juha naurahtaa. - Mä en tiedä, onko kukaan huomannut, että meidän jokaisen levyn viides biisi on aina kasvanut suurimmaksi. Ekalla levyllä se oli Kolmen aikaan, tokalla Yö tekee meistä varkaat, kolmannella Miltä veli tuntuu? ja edellisellä levyllä Maa mustasukkainen. Ne kaikki on meidän mittakaavassa teoksia.  
    - Tällainen pikku detalji, muuten, Junnu viittoilee pöydän päästä. - Tää on meidän viides levymme eikä meillä ole ollut yhdelläkään levyllä niin sanottua perinteistä kitarasooloa. Eikä ole nytkään, vaikka meillä on sähkökitaristi joukossamme.  
    - Biisissä Uusi isäntähän on tavallaan kitarasoolo, Juha aloittaa virnistäen leveästi. - Mutta se onkin foni! Meidän Hansu vaan ajoi koko paska helvetillisen efektiräkin läpi ja soitti sellaisen soolon, että me oltiin ihan myytyjä. Me ollaan mietitty, että siinä onkin kitaristeilla pohtimista kun ne yrittää selvittää sen, miten se on soitettu, häh-häh…  
    - Kitarasoolot on liian usein sooloja soolojen vuoksi, ne puhuttelee ihmisiä hyvin harvoin. Meille biisi on koko jutun sydän ja kaikki tapahtuu biisin ehdoilla. Sen takia meidän biisit on hyvin tarkkaan sovitettuja ja niissä on myös hyvin paljon ilmaa. Ei kaikkien tarvitse soittaa kaiken aikaa. uudessa isännässä oli soololle paikka, ja Hansu sitten hoiti sen.  
    - Eikä se suinkaan ollut ensimmäinen vaihtoehto. Me mietittiin mitä kipeimpiä asioita siihen. Lausutaan runoja, hankitaan jotain ääniefektejä, pistetään sinne joku radiosaarnaaja posottamaan - ihan tältä pohjalta. Me vaan tiedettiin, että biisi vaatii kaaoksen, joka vie sen loppuun.  
  Rikos nimeltä rakkaus  
  Uusi isäntä kertoo heroiinista tai lähinnä siitä, mitä sen käyttäminen tekee väistämättä kahden ihmisen väliselle suhteelle. Jossain vaiheessa käyttäjän ja hänen ystävänsä välille kohoaa valheellisuuden muuri ja luottamus rapisee. Uusi isäntä kuulostaa hyvin henkilökohtaiselta biisiltä…  
    - Se oli selkee kannanotto, joo. Vitutti. Vitutti niin perkeleesti. Sillä lailla ne biisit syntyy, ja sillä lailla syntyi myös Sairas ja syntinen. Jotkut asiat vaan pamahtaa silmille niin lujaa, että sä kelaat niitä silmä loimuten ja siitä varmasti tulee tää vihaisuus, mistä sä oot puhunutkin. Sit sä pistät äkkiä asiat paperille ja joskus ne tuleekin silloin esitettyä hyvin kärjistetysti. Kyllähän ne on jonkinlaisia huutoja ihmisille ja asioille.  
    - Sairas ja syntinen syntyi erään television keskusteluohjelman jälkeen, missä keskusteltiin, voiko kaksi ihmistä sukupuoleen katsomatta mennä avioon, olla vanhempia ja niin edes päin. Siellä oli poliitikot ja erilaisten uskonnollisten ryhmien edustajat puhumassa asiasta. Se vaan iski vyön alle. Nää jätkät vetos Raamattuun, että rakkaus voikin olla syntistä ja sairasta. Tää saattaa kuulostaa vähän pateettiselta, mutta jos ihmiset rakastaa jotain asiaa tai toisiaan tässä maailmassa, niille pitäis antaa siihen oikeus.  
    - Mä itse en esimerkiksi kuulu kirkkoon, mutta mulle mun suhteeni mun jumalaani on kyllä tärkeä, Juha jatkaa. - Ja mun jumalani on erittäin hämmentynyt siitä, että jotkut ihmiset voi määritellä rakkauden rikokseksi.  
  Nimibiisi Puunukke päättää levyn. Laulat siinä naruista, jotka ohjailevat sinua, lasimurskasta jonka päällä tanssit…  
    - Mä en halua sen kummemmin selitellä mun laulujani, Juha vastaa hetken mietittyään. - Eiks meillä kaikilla ole omat narumme jotka ohjaavat meitä, me kaikki tanssitaan… Se oli sellainen hetken oivallus, joka siirtyi paperille yhdeltä istumalta ja se biisi on tämän levyn avain. Sen takia levyn nimi on Puunukke.  
    - Sen verran mä voin kertoa, että viime syksynä mä päätin lopettaa kaikki muut hommat ja vain ja ainoastaan kirjoittaa. Kun tuota prosessia oli sitten kulunut muutama kuukausi, huomasin rakentaneeni itselleni tietynlaisen elämänrytmin. Mulla oli puhelin irti seinästä tietyn aikaa, jotta mä pystyin kokonaan keskittymään kirjoittamiseen.  
    - Loppujen lopuksi se oli mulle enemmän kuin tapa. Mä istuin siinä myös niinä päivinä, kun mitään ei syntynyt. Tiedät sä, sä haluut päästää asiat paperille, mutta mitään ei synny. Sua revitään, sä oot kuin naruissa, mutta sä jatkat tanssimista. Ja sä jatkat ylpeänä tanssimista myös sen jälkeen kun sut laitetaan syrjään komeroon. Sä haluat vielä tehdä sun juttuasi.  
       
    Rumba 25.04.1997  
    teksti: Tomi Hämäläinen  
       
   
<< takaisin leikekirjaan