Sir Elwoodin hiljaiset värit
Pyhää kamaa
EMI
 
  6Uudistumisen vaatiminen on vähän kyseen alaista puuhaa etenkin silloin, kun bändi hallitsee tutuksi tulleen formaattinsa erinomaisesti. Niin kuin Sir Elwoodin hiljaiset värit, Juha Lehden surumieliset kaupunkitarinat ovat parhaimmillaan erinomaisia, ja se on paljon se. Onko siis oikeutettua vinkua, että hän lopettaisi Sörkan pikkukohtaloiden kuvaamisen ja kertoisi jostain muusta?  
  Kyllä Elwoodin uutukaisella jotain uuttakin toki on: tuottajaksi ja avustavaksi sovittajaksi palkattu Riku Niemi on tehnyt hienoa jälkeä, ja yksinkertaisista biiseistä on otettu irti kiitettävän monenlaisia sävyjä. Puhallinsovitukset ovat parhaimmillaan täyttä timanttia, ja juuri niiden ansiosta esimerkiksi Senna on aivan huikea laulu. Syksyistä alakuloa on harvoin käsitelty näin osaavasti.  
  Orkesteri taitaa herkistelyn, mutta muunlaisten aiheiden kanssa on vaikeuksia. Sua seuraan on aika yhdentekevän ja Kollikissa -biisin ylpeä rentturomantiikka ei vakuuta, koska Lehden nau'unta käy korviin ja sufflepohja uuvuttaa. Nimibiisi taas miettii tajunnanlaajentimia (päihteet, jumala jne), ja vaikka vinkuvankukitara onkin oikeassa tyylilajissa, kappale kuulostaa jotenkin muotopuolelta.  
  "Viimeiset" (tiedättehän, piiloraita…) kappaleet Kuutamovalssi ja Matkamiehen unelmat jättävät ristiriitaisesta levystä miellyttävän jälkimaun, sillä niissä orkesteri löytää taas vahvuutensa häpeilemättömästä kaunosieluisuudesta. Kun muutamat epäonnistumiset jättää kuuntelematta, kyseessä on hieno levy.  
       
    Rumba 22.10.1999  
    teksti: Tero Valkonen  
       
       
   
<< takaisin leikekirjaan