Kun keskikaljajatsi kasvoi konserttimusiikiksi
 
Sir Elwoodin hiljaiset värit ja juhlan aika
 
       
 
Sir Elwoodin hiljaiset värit -yhtyeen tarina alkoi tasan kymmenen vuotta sitten äänitetyistä demoista. Vuonna 1990 julkaistiin ensimmäinen omakustannesingle Tango, jonka jälkeen bändi on tehnyt viisi albumia. Hiljaiset värit on synnyttänyt uransa aikana siksi paljon koko kansan tuntemia hittejä, että nyt on juhlan aika.
 
 
Varjoja, varkaita ja vanhoja valokuvia on sekä kokoelmalevyn että nuotti- ja historiikkikirjan nimi. Kirjan teksteistä vastaa tietenkin yhtyeen biisinikkari ja laulaja Juha Lehti. Kirjan ja levyn ilmestymistä juhlitaan myös konserttikiertueella, joka vie keskikaljakuppiloissa soittamisen startanneet miehet arvokkaampiin ympyröihin.
 
   
- Levy-yhtiö ehdotti meille jo vuosi sitten kokoelman tekemistä, mutta me kieltäydyttiin siitä, Sir Elwoodin hiljaisten värien puhemies Juha Lehti kertoo. - Sanoimme, että otetaan asia harkintaan, mietitään sitä. Mutta totuushan on kuitenkin, että nauhoitukset ovat levy-yhtiön omaisuutta ja sillä on oikeus laittaa biisejämme kokoelmille ilman lupaakin. Onneksi EMI oli hienovarainen, eikä kiirehtinyt meitä. Viime talvena emme keikkailleet lainkaan, kun aika meni yhden televisioleffan musiikin tekemiseen, ja siinä vaiheessa aloimme miettiä nuottikirjan kasaamistakin. Kirjahanke alkoi paisua, kun mukaan liitettiin tarinoita ja valokuvia. Sitten rundikin tuli ajankohtaiseksi ja me huomasimme, että nyt kokoelmalevyllekin löytyy motivaatiota.
 
   
- Tein ensin oman biisilistan kokoelmaa varten ja huomasin, että mukaan tuli kaksikymmentäkolme biisiä, joka oli aivan liikaa. Niinpä levy-yhtiö sai valita biisit. Minä vastasin vain niiden järjestyksestä. Vihaan näitä kronologisia kokoelmia, joissa biisit pannaan ajallisesti peräkkäin. Onneksi minulle tuli välähdyksenomainen idea, että kokoelmallahan on yö ja päivä, tarinoita ennen puoltayötä ja puolenyön jälkeen. Jaoin biisit tuon kaavan mukaan ja samalla sain mukaan jonkinlaisen kertomuksenkin. Vaikka laulut ovat eri ajoilta, eri soundisia, sovituksellisesti hyvinkin muuttuneita, niihin löytyy muutamia hauskoja yhdistäviä tekijöitä.
 
   
- Levy on nyt jaettu siten, että sen voi laittaa soimaan joko alkuillasta tai yöllä. Eihän me tehdä mitään bailumusiikkia, mutta on meilläkin lauluja joita voi kuunnella, jos ei halua nukahtaa. Biisi numero yhdeksän, eli Vanha valokuva on levyn taitekohta. sen jälkeen tulevat kahdeksan biisiä voi laitta rauhassa soimaan nukkumaan mennessäkin. Niitä voi kuunnella niin kauan kuin jaksaa, eikä varmasti missään vaiheessa pelästy.
 
   
- Nykyäänhän kokoelmille pannaan koukkuna pari uutta laulua, ja sitä ehdotettiin meillekin. Mietin, että uudessa biisissä täytyisi selventää syitä kokoelman syntyyn, missä kohtaa matkaa ollaan ja mistä kaikki on lähtenyt. Kannelmäki -68 -laulu tuli siitä ajatusmaailmasta. Ajattelin, että milloin juttu lähti nytkähtämään ja mitkä asiat veivät minua siihen pisteeseen, että haluan kirjoitta lauluja. Sieltä se lähti, kun rämpytettiin harjaa tai kynä oli mikrofonina. Että tätä minä haluaisin tehdä. Ja siihen lauluun piti myös laittaa Hectorit, Juicet ja Hurriganesit. Ne olivat niin totaalisia kolahduksia, että herrajumala kun tämä on hienoa.
 
   
- Kannelmäki -68 on täyttä totta kuten jokainen meidän laulumme. Olen asunut Kannelmäessä varhaislapsuuteni. Singlen kannessakin oleva kuva on täysin autenttinen, tosin se on hieman aiemmalta ajalta kuin vuodelta -68. Siinä minä ja pari muuta pihan kollia seistään tennarit jalassa. Minä olen se laitimmainen, se jolla on raitapaita ja henkselit.
 
   
- Äiti ehdotti että olisi mukava kaivaa kuvan jätkät esille. Ei niitä tarvitse sen enempää häiritä, mutta niille olisi kiva lähettää single. Ehkä ne tietävätkin, että teen musiikkia. Mutta usein kun tapaa lapsuudenystäviä, ne voivat tietää bändin ja sen biisejä, mutta ne eivät osaa yhdistää minua lapsuuden pihakaveriksi.
 
 
Totuuden laulut
 
 
Juha Lehti tosiaan myöntää, että kaikki hänen kirjoittamansa laulut ovat tavalla tai toisella totta. Hän sanoo kuitenkin, että hän ei ole tavanomaista avoimempi ihminen. Hänellä on vain pakko kirjoittaa ja parhaat laulut syntyvät omasta elämästä.
 
    - Jos en saa lauluihin särmää, joka liikauttaa hyvällä tai pahalla, lopputulos tuntuu hieman tyhjänpäiväiseltä, Juha Lehti myöntää. - Lauluissa täytyy kertoa jotakin, joka voi olla välillä itsellekin ilkeän makuista. Jos en uskalla kirjoittaa sitä lauluun, mitä iloa minusta kirjoittajana olisi edes itsellenikään?  
    - Tässä päästään siihen vanhaan ikuisuuskysymykseen, mitkä ovat iskelmän ja rockin tai popin erot. Vaikka nämä rajat ovat jo melkein hävinneet, rockissa on silti yhä se kaiku, että juttu merkitsee jotain. Sen ei tarvitse vain viihdyttää kuten iskelmien. Rockissa lauluihin voidaan laitta muutakin kuin lallallaa, hiekalla maataan, on mukavaa. En väitä, että pelastan teksteillä maailman, mutta haluan terapeuttisestikin uskoa omiin lauluihini.  
    - Tietenkin tämä on taloudellisesti köyhdyttävää, sillä nyt en pysty tekemään musiikkia kenelle tahansa. Useammankin kerran levy-yhtiöstä on annettu demonauhoja ja valmiita pohjia, että tässä olisi jonkun menestyvän artistin tulevia biisejä, mikset voisi sanoittaa niitä. Olen yrittänytkin tehdä sitä, mutta lauluista on tullut hävettävän turhanpäiväisiä tai sitten niissä on ollut sen verran henkilökohtaista asiaa, että en uskalla tai halua kuulla sitä kenenkään muun suusta.  
    - Mutta tämä asenne voi köyhdyttää minua omienkin juttujen suhteen, ellen ole tarkkana. Kierrät samaa piiriä, kehität samoista asioista juttuja uudelleen ja uudelleen. Sehän se riski on. Kun on oppinut yhden tavan tehdä asioita, ei ehkä uskalla lähteä repimään uuteen suuntaan.  
   
- Ongelma on se, että Suomessa ei ole laulaja-lauluntekijä -perinnettä. Se on sääli. Hectorhan on sen alan uranuurtajia, ja minulla onkin kolmetoista Hectorin levyä. Varsinkin sen alkuvuodet olivat kiinnostavia. Olen aina ihaillut myös amerikkalaisia laulutekijöitä ja itse laulavia miehiä Don McLeanista Tom Waitsiin. Jostain syystä niiden levyjä löytyy hyllystä. Olisikohan tässä tiedostamatonta pyrkyä päästä mukaan samaan joukkoon.
 
 
Nuottimaailma
 
 
Juha Lehti myöntää, että on makea tunne, kun hänen nuottinsa julkaistaan nyt kirjana. Matka kotinauhurin äärestä valmiiksi biisiksi on pitkä. Ensin kasetille syntyy tekstinpätkiä ja pientä soittoa, joka viedään treenikämpälle. Siellä kappale muuttaa muotoaan samoin kuin studiossakin. Ja nyt tuosta musiikista on tehty ihan oikea kirja, jossa lukee, kuinka laulut soitetaan ja miten sanat kulkevat.
 
   
- Hansu Saarinen, meidän fonisti, kirjoitti käsin nuotit kirjaa varten, siis ihan mustekynällä, Juha Lehti kertoo. - Kun minä katsoin sitten niitä valmiina, ajattelin että tämä on eräänlainen täyttymys, yksi pienen pojan unelma toteutuu taas. Omat diudiudiu-jutut ovat edessä partituureina ja siinä lukee minun nimeni kohdassa säv/san. Helvetin ylpeä tunne. Mutta kyllä tässä on muistettava, että minun duunini on se diudiudiu, kun bändi on taas se, joka tekee siitä musaa. Niihin nuotteihin kuuluu myös se käsittämätön määrä tavaraa, mitä orkesteri eli juuri nämä jätkät tuovat musiikkiin.
 
   
- Tarkoitan tällä sitä, että eivät nämä laulut olisi olemassa ilman bändin herroja. Jos soittaisin sinulle kotona tekemiäni nauhoja, saattaisit tunnistaa teksteistä ja vähän melodiankulusta mikä biisi tässä menee, mutta se kuulostaisi juuri samalta kuin ne kaikki muutkin demonauhat, joita joka levy-yhtiöön lähetetään viikottain. Kun bändi on sovittanut biisin ja soitta sen, kappale saa oikein raamituksen ja värit ympärilleen.
 
   
- On helvetin tärkeää, että ihmiset jaksavat tehdä duunia kimpassa vuosia. Bändien keski-ikä on Suomessa liian lyhyt. Enkä edes pidä bändeinä näitä uusia kaksi laulajaa ja taustanauhat -juttuja. Naistenlehti repivät ne auki ja kahden vuoden kuluttua ne unohdetaan. Levy-yhtiöt vetävät niistä kaiken irti.
 
   
- Rockbändien kohdalla idea on usein se, että jossain kapakassa pannaan taas kerran pystyyn oikea superorkesteri. Sitten se tekee yhden levyn, muta pian egot alkavat riidellä kun kaikki eivät mahdu samaan pöytään. Ja varsinkin helsinkiläisillä bändeillä on ollut tämä tapa. Aikaa, herrajestas, antakaa aikaa, koska bändissä pitää oppia tuntemaan toisensa, se missä toinen on hyvä ja missä ei. Ei kaikkea tarvitse yrittää tehdä itse. Alussa mekin tappelimme, mistä jokainen oli maailman suurin sovittaja, sanoittaja ja säveltäjä. Sitten jokainen alkoi löytää sen, missä toinen on parempi, alkoi ymmärtää antaa tilaa.
 
   
- Sir Elwoodin hiljaiset värit on osiemme summa. Ja myönnän ihan avoimesti, että olen musikaalisesti varmaan kaikkein epälahjakkain meistä. Se tosiaan saattaa olla siunauskin, koska en myöskään mieti musaa niin hirveän musikaalisesti, teen vain juttuja. Joskus tosin olisi hyvä, jos olisi vähän enemmän korvaa asialle.
 
 
Konserttikiertueelle
 
 
Sir Elwoodin hiljaiset värit ei tee tänä syksynä lainkaan klubikeikkoja. Bändi nähdään sen sijan konserttikiertueella, joka starttaa lokakuu 28. päivä Mikkelistä ja päättyy marraskuun alussa Turkuun. Väliin mahtuu yhdeksän muuta kaupunkia.
 
   
- Konserttikiertue kuulostaa hienolta, ja kyllähän se onkin hieno asia, Juha Lehti hymähtää. - Me mietittiin, että levyn ja kirjan julkaiseminen on niin ainutkertainen juttu, että nyt konserttirundi on paikallaan, sillä ehkäpä meillä ei tule enää koskaan vastaavaa tilaisuutta.
 
   
- Emme todellakaan aio soittaa konserteissa kahtakymmentä kappaletta samalla tavalla kuin ne ovat olleet levyillä. Tärkeimmät laulut ovat mukana, mutta niihin on tehty uusia sovituksia ja uusia asioita. Ja jos ajattelee konsertin tylsää istumapolitiikkaa, olemme pyrkineet myös olemaan visuaalisesti mielenkiintoisia.
 
   
- Meillä oli vuosi sitten ensimmäinen konserttikeikka Turun Tuomiokirkossa Down By The Laiturin yhteydessä. Se on ehkä bändin historian komeimpia ja häkellyttävimpiä keikkoja, joka etukäteen pelotti, jännitti ja mietitytti. Loistava kesäyö ja kaikki sujui hienosti. Sen innoittamana teimme viime syksyn rundin päätteeksi kaksi konserttikeikkaa Turussa ja Helsingissä. Ja kun kaikki toimi, päätimme jatkaa samalla idealla tänä syksynä.
 
   
- Konserttiin tulee tällä kokoelmalevyllä olleista biiseistä ehkä yhdeksänkymmentä prosenttia. Esimerkiksi Neiti Kevät jää pois, koska elämme syksyä. Niin julmaa tämä leikki on. Meillä on sille vastinekappale, syyslaulu nimeltä Kirje Osloon. Muuta kappaleiden lisäksi on tärkeää, miten ne biisit soitetaan. Eli soitetaanko ne laulut kuten iso bändi, vai teemmekö akustisia versioita, jazzversioita tai jopa ihan laulettuja versioita. Juttu pitää vain saada haltuun, se on kuin elokuvaa. Pitää vetää kuulija tiettyyn pisteeseen ja kuljettaa sitä eteenpäin.
 
   
- Mutta ei me hylätä pizzeriannurkkiakaan, eivät ne mihinkään jää. Olemme itse asiassa alkaneet jo miettiä seuraavaa uutta levyä, ja heti rundin päättymisen jälkeen jatkamme töitä sen kanssa. Jos kaikki menee hyvin, se on valmis ensi vuonna. Ja kun silloin lähdetään tien päälle, palataan taas tähän kylmään politiikkaan, ihan normaalille klubitoiminta-asteelle. Paitsi että tällä hetkellä Suomessa on valitettavan vähän kunnon rockklubeja.
 
   
- Jos ilkeästi sanoo, niin jotkut itseään rockklubeiksi kutsuvat paikat ovat melkein kun pizzeriannurkkia. Se on sääli bändien ja yleisön kannalta. Nostanpa esiin yhden esimerkin. Joensuu on hieno kaupunki, mutta sieltä ei jumalauta löydy paikkaa, missä olisi kunnon lava, äänentoistomeininki ja yleisölle tilaa. Syynä on kai se, että väki ei liiku. Diskot, teknopaikat ja pubit ovat niitä paikkoja, missä väki nykyään käy.
 
 
Suosion kirous
 
 
Sir Elwoodin hiljaiset värit ei tee pahemmin myönnytyksiä - jonka voi huomata jo bändin hankalasta nimestä. Myöskään biisipuolella yhtye ei harrasta kompromisseja. Harva bändi suostuisi valitsemaan biisilleen sellaista nimeä kuin Kuolen.
 
   
- Se on totta, Juha Lehti nyökkää. - Kyllähän jokainen bändi joutuu joskus luovimaan, muta me ollaan ylpeitä siitä, että meidän ei tarvitse katsoa taakse ja katua, että voi vittu, miksi sanoin silloin kyllä tai ei. Kilttejä miehiähän me olemme, mutta olemme osannet aina tehdä oman päämme mukaan. Kuolen-kappale on hyvä esimerkki. Viimeisellä rannalla oli edellinen singlemme ja sitten veimme Kuolen-biisin levy-yhtiöön. Siellä sanottiin, että ei kukaan halua soitta radiossa se kestääkin niin kauan ja sinä kuolet siinä koko ajan.
 
   
- Tulkoon tämäkin asia esille: samalla Puoli viisi aamulla -albumilla oli laulu nimeltä Elisa, jota emme edes esitelleet etukäteen levy-yhtiölle. Kyllähän me itse tajuttiin, että tarinan ja sovituksen takia Elisassa olisi ollut hittiainesta, mutta emme vain halunneet siitä singleä. Kuolen ei ollut hittibiisi, mutta me halusimme sen itse singleksi, koska se kuvasi parhaiten albumin ideaa.
 
   
- Se Kymmenen tikkua laudalla -albumi oli meille niin hieno ja yhtä aikaa niin kaoottinen kokemus, että silloin iski itsesuojeluvaisto peliin. Silloin päädyimme ratkaisuun, että tämä ei saa olla aina tällaista. Olimme väärässä paikassa väärään aikaan, olimme liian aikaisin suosittuja, emmekä meinanneet pystyä hoitamaan koko asiaa. Paikat rupesivat olemaan liian täynnä ja oma nuppi rupesi tutisemaan. Tuli todellisia rocklieveilmiöitä ja älyttömyyksiä, ja silloin tajusimme, että meidän reissuamme ei voi klaarata tällä tavalla.
 
   
- Jos olisimme tehneet vielä toisen Kymmenen tikkua laudalla -albumin, se olisi voinut olla bändin loppu. No, en usko, että me koskaan pystytään tekemään toista Viimeisellä rannalla -biisiä. Mutta jo se ajatus, että se hulina olisi jatkunut… Siinä alkoi jo olla ahdistunutta oloa bändin sisällä, jota me sitten purettiin. Meillä on onneksi yleensä tapan keskustella asiat ääneen keskenämme.
 
   
- Ja vielä tällainen jännittävä seikka: Kun Kymmenen tikkua laudalla -levyn jälkeen alettiin äänittää Puoli viisi aamulla -albumia, kaikki tekemäni biisit olivat niin hitaita ja tummia kuin vain mahdollista. Minulle tapahtui kertakaikkiaan vastareaktio. Ja silloin tapahtui kyllä elämässä muitakin asioita, jotka vaikuttivat musiikin tummuuteen. Mutta jotenkin alitajunta teki sen duunin niin päin. Ja kun Puoli viisi aamulla ilmestyi, ei kukaan tullutkaan pomppimaan hiki otsassa ja huutamaan että tämä on Kymmenen tikkua - tiedätkö, karjumaan siinä sinun naamasi edessä.
 
   
- Kyllähän mekin nautitaan siitä, että joku haluaa osta levyn ja tulla keikoille. Mutta kyllä tuohon voi piirtää sellaisen viivan, ett ei minun tarvitse mennä esittelemään vaatekaappiani saadakseni julkisuuta tai itkemään, kun en ole viime aikoina ollut esillä.
 
   
- Mutta meidän julkisuusarvohan on niin matala, että tässä on turha hurskastella, että olisin joutunut kieltäytymään haastatteluista. Me pyöritään niin divaritasolla näissä jutuissa, että en voi kertoa mitään hienoja tarinoita. Mutta kyllä varsinkin EMI:ssä olon alkuaikoina tarjottiin kaikenlaista pöllövisaa ja kymppitonnia. Niistä oli kuitenkin helppo kieltäytyä, koska en osaa sellaisia juttuja, enkä nauti niistä.
 
   
- Olen huonoina päivinä äärettömän skitso julkisuudelle. On päiviä, jolloin mun on vaikea liikkua, koska jopa kauppatädin hymynkin tulkitsee väärällä tavalla. Parhaina päivinä tulkoon tuli ja jää, muta huonoja päiviä on myös olemassa, enkä aio kiusata itseäni sen jutun kanssa. Ja myönnetään, että koko bändi tuntee olonsa vaivautuneeksi, kun on aika ottaa valokuvia.
 
 
Kallion kasvatti
 
 
Juha Lehti asuu Helsingin Kalliossa. Mies sanoo, että hän ei voisikaan asua muualla Helsingissä, mutta esimerkiksi Kööpenhamina ei olisi hullumpi vaihtoehto, jos täytyisi etsiä muuta asuinpaikkaa.
 
   
- Jos puhutaan tästä kotikaupungista, kyllä Kallio on ainoa paikka, missä minä viihdyn, Juha Lehti nyökkää. - Ihminenhän on reviirihakuinen olento. Minä olen löytänyt reviirini jo pienenä poikana. Ei tämä ole sen ihmeellisempi juttu, sama kun menet ulkomaille, niin tykkäät jostain kaupungista ja jostain et. Pienenäkin Pitkänsillan tuolla puolella tuntui jostain syystä helpommalta, ei se sen kummallisempaa ole. Kallio on kuin kaunis ruma kaupunki.
 
   
- Kalliossa on hyviä ja huonoja puolia. Siellähän näkyy hirveän äkkiä nousu- ja laskusuhdanteet, lamakautena siellä oli tosi ahdasta. Pelastusarmeijan jonot olivat pitkiä, kauppoja meni nurin ja kirpputoreja oli joka puolella. Nyt siellä on taas keskiolutbaarien kultakausi, joka paikkaan on noussut baareja ja pientä spesiaaliputiikkia kuten hedelmäkauppaa ja pyöräliikettä. Se on hyvin kirjavaa seutua ja se on sen rikkaus. niin hyvässä kuin pahassa löytyy kaikenlaista.
 
   
- Kalliossa on hyviä ja huonoja puolia. Siellähän näkyy hirveän äkkiä nousu- ja laskusuhdanteet, lamakautena siellä oli tosi ahdasta. Pelastusarmeijan jonot olivat pitkiä, kauppoja meni nurin ja kirpputoreja oli joka puolella. Nyt siellä on taas keskiolutbaarien kultakausi, joka paikkaan on noussut baareja ja pientä spesiaaliputiikkia kuten hedelmäkauppaa ja pyöräliikettä. Se on hyvin kirjavaa seutua ja se on sen rikkaus. niin hyvässä kuin pahassa löytyy kaikenlaista.
 
 
Remu ja Rasmus
 
 
Juha Lehti myöntää olevansa etuoikeutettu. Hän saa tehdä työtä, josta pitää. Mutta ei hän halveksi muitakaan töitä. Itse asiassa joskus on tullut mieleen, että vastapainona taiteellisen herkälle elämälle täytyisi hoitaa itselle vaikkapa polkupyöränkorjaajan virka. Kun sormet saa välillä rasvaan, siitäkin nauttii. Juha sanookin olevansa näitä pikkupoikia, jotka mopedia korjatessaan kokevat ahaa-elämyksensä.
 
    - Täytyy myöntää, että keikalla ei ole aina kovinkaan helppoa, Juha Lehti sanoo. - Henkilökohtaisesti kaikkein ahdistavin keikka oli vuosi sitten Ankkarockissa - niin loistava festivaali kuin se onkin aina ollut. Keikka sattui rundin päätteeksi. Minulle oli tapahtunut ikäviä asioita, henkilökohtaisia juttuja, ja olotilat olivat aika huonot. Me tultiin jostain kaukaa hikisenä kesäpäivänä ja tunsin sisälläni, että nyt minussa on jotain vialla. Olin väsynyt ja kaikki alkoi ahdistaa. Sitten me menimme lavalle ja soitettiin ihan hyvin, ei mitään hätää. Bändi svengasi hyvin, mutta minussa mikään ei syttynyt, tuntui vain vitun pahalta. Minulta hajosi varmaan parista kitarasta kielet, ja sitten alkoi itkettää. Sitten minulle tuotiin lappu, pyydettiin kuuluttamaan jotain ensiaputyttöä. Vänkäsin että en kuuluta, jolloin joku sanoi ahdistuneesti, että oletko sinä tuollainen mulkku, että et kuuluta tätä. Sitten kuulutin ääni väristen jotain.  
    - Kaiken huipuksi joku spiidipäinen jätkä hyppäsi Puunukke-biisin aikana lavalle ja rupesi tanssimaan. Järjestysmies meni siihen kiinni, ja minä panin silmät kiinni ja jatkoin laulamista. Hirveä tappelu siinä lavan edessä, kansa seurasi tappelua ja minä vain lauloin silmät kiinni. Olin ihan murusina. Se oli niin kauhea tilanne, että itketti. Kun me lähdimme pois lavalta, sanoin että jos me saadaan encore, en tule enää esille. En voinut muuta kuin mennä bussiin itkemään. Istuin siellä piilossa kaikilta. Roudarit toivat kamat autoon, muu bändi jäi juhlimaan ja me ajoimme pois bussilla.  
   
- Kerron muuten toisenkin Ankkarockiin liittyvän mukavan jutun, jolloin oivalsin rock and rollin ajattomuuden ja myöskin sen, miten julmaa ajattomuutta se on. Siitä on varmaan aikaa kaksi vuotta, kun jäimme keikan jälkeen syömän ja juomaan festarin backstagelle. Siellä oli paljon muita soittajia ja aika mukavaa. Herra Aaltonenkin eli Remu saapui paikalle. Remu oli juuri toipunut tämän pahan onnettomuuden jälkeen, se tuli sinne kepin kanssa ja sillä oli pari nuorempaa poikaa mukana, varmaankin sukulaispoikia. Remu oli karismaattinen, mutta selvästi laihtunut ja jotenkin särkynyt. Ei se ollut se Remu, jonka nuorena miehenä olin nähnyt, sellainen iso hikinen tyyppi. Se tuli siihen, yksi minun idoleistani, sille tuotiin tuoli ja se istui siihen ja kaikki jutteli, kaikki ihmiset kävivät kättelemässä ja kaikki näytti hienolta. - Viereiseen pöytään pamahti Rasmus. Ne istui siinä ja niiden manageri oli mukana. Pojat eivät saaneet kaljaa, mutta niille oli annettu, kuten jokaiselle soittajabändille, Fernet Branca -pullo. Joku niistä otti huikka ja kaatoi laseja ja jätkät sähelsivät siinä. Sitten ne rupesivat kaatamaan sitä viinaa takaisin Fernet-pulloon, että viedään kotiin. Siinä istui herra Aaltonen ja siinä istui Rasmus. Katsoin sitä touhua kauempaa ja mietin, että tässä on tämä rock and roll: tuosta lähdetään ja tuohon kaikki haluavat. Mutta luoja suojelkoon siitä, minkä hinnan maksat tullaksesi suomalaisen rockin isäksi ja isoisäksi.
 
   
- Tällainen kaari oli nähtävissä Ankkarockissa kaksi vuotta sitten, ja olen miettinyt myös omaa sijoittumistani siinä kaaressa. Mutta en ole oikein löytänyt sitä. Monessa suhteessa me olemme hyvin samanlaisia kuin Rasmus. Innostuneita pieniä sonneja potkimassa seiniin. Mutta monessa asiassa olemme herra Aaltostakin lähellä. On tunne, että on tässä jotain jo jäänyt reppuunkin.
 
       
   
Soundi 10/98
 
   
teksti: Juho Juntunen
 
     
   
<< takaisin leikekirjaan