Se on lempeä, Sir
 
       
  Sir Elwoodin hiljaiset värit on yhtye, jonka nimi lupaa runollisen mielen omaavalle kuulijalle paljon. Voiko musiikki olla värejä ja voivatko värit olla hiljaisia? Viime vuonna julkaistulla esikoislevyllä yhtye osoitti että voi. Lokakuun alussa ilmestynyt toinen levy, 'Yö tekee meistä varkaat' jatkaa samassa väriskaalassa ja samalla volyymillä jazzin ja bluesin tummalla rajamaalla.  
  Uusi levy ja nykyinen Sir Elwood ovat aavistuksen enemmän iloisempia, kun esikoinen. Soundimaailma ja soittotaito ovat myös kehittyneet. Soitinvalikoima on muuttunut sikäli, että basisti Riku Järvisen mieltymys nauhattomaan bassoon kuuluu selvemmin. Levyllä on käytetty varovaisesti syntetisaattoria ja sämpleriä.  
    - Sämpleriä käytetään vain, jos siitä löydetään kappaleeseen oikea ääni, kertoo laulaja Juha Lehti.  
  Soittaminen intohimoa  
  'Yö tekee meistä varkaat' -levy äänitettiin edeltäjänsä tavoin livenä. Parhaat otokset taltioitiinSoittaminen intohimoa Juhan mielestä Tikkurilan Vernissalla, yhtyeen kotilavalla. Siellä äänitettyä nimibiisiä Juha kutsuu 'kuningasotokseksi'. Bändi sallii itselleen pienet kömmähdykset soitossa - ne ovat livetilanteen varjopuolia.  
    - Mun kitarointi on joskus huonoa, mutta jos jätkät hyväksyvät sen, se on ok. Jos laulaa ja soittaa yhtä aikaa, ne tukevat toisiaan. Jos niitä hieroo liikaa, moodi katoaa.  
  Molempien levyjen tuottaja on Veeti & Velvets - ja Hearthill -yhteyksistä tunnettu Sasu Moilanen ja äänittäjä Mikko Joenpolvi. Heidän osakseen Juha laskee tärkeän osan levyjen sisältöä. Myös Pekka Vuolan toteuttamissa levyn kansissa Sir Elwoodin tarina jatku, eikä pompi.  
  Sir Elwoodin hiljaiset värit on tehnyt keikkoja vain harvakseltaan. Kun yhtye esiintyy yleisön keskuudessa kasva voimakas yhteisyyden tunne. Yhtyeen herkkyys vetoaa ja sen aistii olevan hyvin rehellistä sorttia.  
    - Viime kesänä ihmisiä tuli kysymään, että miksette pidä asiastanne isompaa meteliä. Olemme harkitusti vaatimattomia. Haluamme pitää jutun omissa käsissä, vain silloin siitä tulee hyvä olo. Näin pienessä maassa jos rupeaa riuhtomaan, kuluu helposti loppuun. Bändeistä ja ihmisistä revitään täällä kaikki mahdollinen irti, Juha selvittää.  
    - Ohjelmatoimistot toivovat, että orkista tulisi enemmän ammattilaisia. Mutta me on painotettu, että olemme amatöörejä, meillä on elämässä työt opiskelu ja muut, soittamisen täytyy säilyä intohimona.  
  Voiko biisi soida loputtomiin?  
  Uuden levyn biisit 'Kylätie' ja 'Neiti Kevät' luonnehtivat ehkä parhaiten tämän hetkistä Sir Elwoodia. Ne eivät sisällä mitään järisyttäviä elementtejä, vaan pieniä yksityiskohtia, josta saattaa viritä siemen uusiin uriin. Näissä lauluissa Juhan kynä on kulkenut heleimmin. Kylätiessä, jonka toinen nimi on 'Elokuun viimeinen yö', ovat läsnä kaikki, mitä yksinäisen kulkijan mieli soi yöllä kesän ja syksyn taitteessa.  
    - Kylätiestä olemme tehneet vuosien mittaan erilaisia versioita. Biisi loksahti lopulta, kun annoimme hiljaisuudelle tilaa. Biisi sai alkunsa pikkukylässä, jossa mulle tuli maailmansyrjäolo, mikä ei johtunut paikasta, vaan tilanteista ja ajasta - oli aika pakata taas.  
  Viime keväänä singlenä julkaistu Neiti kevät on levyn lämmin valopilkku.  
    - Neiti Kevät lähti halusta kirjoittaa oma suvivirsi. Se on aina aiheuttanut mulle kylmiä väreitä. Olemme jopa soittaneet sitä keikoilla. Halusimme purkaa omaan biisiin saman riemuntunteen kevään tulosta.  
  Kerran elämässä' on levyn kotiin paluu -biisi, joka sisältää traagista ulottuvuutta, jos niin haluaa kuunnella. Laulun henkilö on tullut tilanteeseen, että hänen on pakon kutsumana palattava kotiin -kuoleman?  
    - Samalla kun se on traaginen, se on myös lupaava. On positiivista, kun myöntää itselleen, että palattava on kuitenkin. Biisi vaati monta vuotta ennen kuin sen pystyi laulamaan. Ehkä myöhemmin voi ajatella että se tuli liian aikaisin, ettei tiennyt kaikkea. minulle antaa voimaa, kun oivaltaa ettei tämä kaikki niin ikuista olekaan.  
  'Kerran elämässä' ja esikoislevyn 'Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa' tapaisia biisejä kuunnellessa harmittaa, että laulut joutuu aina aloittamaan ja lopettamaan. Eivätkö ne edes joskus voisi vain soida tai kutoutua yhteen?  
  Arttu-Arnold takoo lekalla  
  Mustasukkaisuus-biisissä on vetävää svengiä. Vaikka biisi puhuu nimensä mukaisista, Juhan henkilökohtaisista fiiliksistä, ei siinä ryvetä kuilun partaalla onnettoman rakkauden potkaisemana. Näkökulma on pikemminkin ihmeellisen kujeellinen.  
    - Kuka haluaa myöntää olevansa mustasukkainen, se on niin saatanan arka asia. Jonain aamuna sitä vain herää ja tajuaa mikä kalvaa, vaikka kuvittelee seisovansa niiden asioiden ulkopuolella. Mun terapia on laitta se paperille. Silloin tajuaa, että mustasukkaisuus on inhimillistä ja voi nauraa itsellensä.  
  Uuden levyn nimibiisissä ja useissa muissa Sir Elwoodin kappaleissa puhutaan öisestä touhuamisesta siihen malliin, että aiheen toisenlaisella käsittelytavalla äijälle lankeaisi machon manteli. Juhan biiseissä ihmissuhde nousee tärkeäksi ja arvokkaaksi, oli suhde kuinka lyhyt tahansa. Biisejä voi kuunnella, vaikka olisi ikävä arpi rinnassa. Ehkä juuri Sir Elwoodin biisien sisältämä luonteva suhtautuminen arkoihin asioihin on niitä seikkoja, joiden ansiosta keikoille kerääntyy laumoittain varttuneempaa nuorisoa.  
    - Kyllähän ne sama moodit voi kokea, vaikka olisi vasta 15-vuotias, mutta silloin kokemuksensa sijoittaa ihan eri maailmaan. Laulajan onkin oltava vähän vanhempi, jotta hän olisi uskottava.  
    - Kun Topi Sorsakoski laulaa, hän kuulostaa paljon vakuuttavammalta kuin joku humppaorkesteri. Siinä vaiheessa, kun miehellä on sellainen karisma, että siitä oivaltaa kuoleman läheisyyden, että elämä on takan, sydän kurkussa, silloin kuuntelijan on helppo uskoa, että siinä ollaan tosissaan. En tiedä onko sitä meissä, mutta kunhan aikaa kuluu niin voi olla, sitä on turha kiirehtiä.  
  Yö tekee meistä varkaat -levyn viimeinen raita 'Marssi' on sama, johon yhtye päättää keikkansa. Sen jälkeen ei voi soittaa enää mitään. Valitettavasti levylle on tallentunut vain aavistus Marssin keikkaversion uhkeudesta. Siinä kylmät virrat viuhuvat selkäruodossa, kun rumpali Arttu 'Arnold' Leskinen lyö lekansukuisilla käsillään mahtavasta marssirummusta finiitot rakkauden taistelulle.  
  Maahisten maassa  
  Beatles-biisissä Juha palaa lapsuutensa takapihoille 61-luvun lopun Helsinkiin. Täysin stadilaiseksi Juha ei itseään laske, sillä hän on asunut muualla vuosia. Yhtyeen muista jäsenistä pianisti Junnu Saaresaho ja Arttu ovat aitoja helsinkiläisiä. Riku ja saksofonisti Hansu Saarinen ovat puolestaan savolaisia.  
    - 20-vuotiaana uhkasin olla palaamatta koskaan Hesaan. Asuin seitsemän vuotta muualla, mm. Mikkelissä. Jos musta huomaa muutakin kuin kaupunkilaispoikaa, niin se on hyvä. Olin jatkuvasti muka muuttamassa maailman isoihin kyliin, yksi syy lähdön kariutumiseen oli rakas suomen kieli. Vaatii yhden ihmiselämän oppia uusi kieli.  
  Juha Lehti kuuluu niihin muusikoihin, jotka hakevat inspiraatiota Irlannin satumaiselta saarelta.  
    - Irlantilaisten rytmi ja historia ovat samantapaiset kuin Suomessa. Minulle sopii heidän 'maybe tomorrow' -asenteensa kiireeseen. Irlantilaiset osaavat pitää huolen ihmisistä, jotka on riessussa. Ensimmäisen kerran, kun kävin siellä, pelkäsin, että saaren tarunhohtoisuus kuolee pois, mutta kävi päinvastoin. Se maa on sumua, myrskyä, hyvää olutta, musaa ja maahisia.  
    - Mulla on yksi iso haave; että näkisi Irlannin rannalla auringonlaskun, joka menis mun ja Amerikan välillä. Silloin voisi kai toivoa, tai tehdä mitä vain.  
       
    Soundi 10/92  
    teksti: Anssi Männistö  
       
   
<< takaisin leikekirjaan