Tuhannen ja kolmen yön tarinat
 
       
  Kotimainen bändikuvio on jo pitkään painottunut enemmän tai vähemmän rockpitoiselle, kapealle ja äänekkäälle sektorille. Tunnelmilla ja pelkistyksellä ladattujen laulujen lohkolla on yrittäjiä harvassa. Tilanne on muuttumassa. Vapaan maailman varjoista astuvat esiin Sir Elwoodin hiljaiset värit, mukanaan levyllinen musiikin maustamia tarinoita.  
  Kolmisen vuotta kimpassa toiminut laulu- ja soitinyhtye tarjoilee levy-yhtiönsä mukaan keskiolutjazzia, mutta tuohon luonnehdintaan on syytä suhtautua varauksella. Sehän saattaa nimittäin harhauttaa kuittaamaan Sir Elwood etc:n M.A. Nummisen perillisenä ja laumana tuopinhuurisia kailottajia, mikä tekisimitä suurinta vääryyttä bändin hillitysti svengaavalle ilmaisulle. Kolmentoista - LP-versiona kahdentoista - musiikilla väritetyn tarinan yhteiseksi nimittäjäksi sopisi paremminkin punaviiniblues, sillä sointivärit ja tekstien tunnelataus ansaitsevat keppanaa ja jaskaa väkevämmät symbolit.  
  4-5 -miehinen orkesteri - fonisti Hansu Saarinen on levyllä vielä vieraileva taiteilija - koostuu pianoa ja synaa soittavasta Juha "Junnu" Saaresahosta, lyömäsoittaja Arttu Leskisestä, basisti-viulisti Riku Järvisestä ja laulaja-lauluntekijä Juha Lehdestä, joka hoitaa myös kitarat ja huuliharpun. Kosketinsoittaja ja basisti laulavat stemmoja, parilla biisillä avustaa trumpetisti Jogi Kosonen. Fonistia lukuun ottamatta, keski-iältään 25-30 -vuotiaat miekkoset eivät ole ammattimuusikkoja, joten kahden ala-asteen opettajaksi opiskelevan, taideohjaajan ja nuorisotyöntekijän pakottomasti svengaavalle rosoisuudelle löytyy luonnollinen selitys. Ihan hyvinhän jätkät musisoivat, muuta levyn varsinaiset ansiot piilevä uskalluksessa asettaa sisällön syvyys toteutuksen tinkimättömyyden edelle.  
  Mutta miten moinen combo sai alkunsa? Siitä ja muustakin asiaan liittyvästä kertoili puoli perusmiehistöä: Juhat Lehti ja Saaresaho. Tapahtumapaikka on kuin luotu juuri tämän bändin sielunelämän kartoitukseen: keskimeluisa korttelikrouvi. Riku ja Arttu ovat pois maisemista, mutta paikallaolijat kuvailevat kumppaneitaan:  
    - Riku on liian pitkä pikkutyttöjen unelmiin, 195. Energinen ja hieno mies. Se tuli viimeiseksi mukaan, mutta aika pienellä hämmingillä se oli sisällä. riku on meistä musikaalisin, tsekkaa äänet ja tekee Junnun kanssa laulustemmat. Se on ainoa meistä, jolla on "virallista" koulutusta.  
    - Arttu on soittanut noin puolet elämästään, 15 vuotta. Se tuli tuolta Vehmersalmelta, Lynryd Skynyrd -osaston juttujen parista. Hankki tän nykyisen setin: virveli, kaksi peltiä ja haitsu, matkalaukussa. Se matkalaukku on samalla bassari ja kantokassi. Setti mahtuu siihen kapsäkkiin. Nykyään se on niin innostunut noista sutihommista, että kapuloiden käytöstä pitää melkein vääntää.  
    - Yhdessä Riku ja Arttu ovat loistava rytmipariskunta.  
  Ja sitten erinäisten rockprojektien kautta yhteen kulkeneet miehet muistelevat menneitä.  
  Juha: - Bändi alkoi oikeastaan siitä, kun Junnu, Loikalan Petri ja minä alettiin tehdä kolmeen pekkaan sellaisia biisejä, joita ei ollut edes tarkoitettu rockbändille, sähköiselle kokoonpanolle.

Alettiin sitten äänittää niitä biisejä ja ihan ensimmäinen oli tämä levylläkin mukanaoleva Kello kahdeksan Tukholman aikaa.
 
    - Tehtiin sellainen "Olin siellä minäkin" -kasetti, jota me jaettiin vanhemmille ja kavereille lahjaksi. Toi Tukholman aikaa kolahti sitten meille niin saatanasti ja tuntui siltä, että pitää perustaa bändi ja viedä tuota juttua esiin livenä. Sen biisin kautta tuli tuo meidän nimikin. Haluttiin tehdä musaa, missä olisi tarinoita ja värejä.  
  Junnu: - Sitten Pete lähti ja mukaan tuli Juhan kanssa jo kymmenkunta vuota eri jutuissa touhunnut Arttu rumpuihin. Mun historiaan liittynyt Riku oli viimeinen lisäys ja bändi oli kasassa.  
  Eli kuten Juha asian niin kauniisti esittää:  
    - Olemme kaksi yhteen ajelehtinutta kaksikkoa.  
  Syntyvaiheisiin liittyy myös bändin itselleen asettama ehto. Rockroudauksiin kyllästynyt, rauhallisemman musiikin kvartetti päätti, että laulukamoilla pitää pärjätä. Orkesterin oli ja on mahduttava Juhan 69-malliseen VW Kleinbussiin, joka omistajansa mukaan on bändin ainoa nainen, nimeltään Siru.  
     
  Esteristä Vernissaan  
  Levytyssopimuksen - jos asian haluaa hienosti ilmaista - hankkimisessa Sir Elwoodin hiljaisilla väreillä oli toki tekemistä, niin kuin lähes kaikilla muillakin omaa juttuaan tekevillä bändeillä. Kaverit väänsivät nauhoja ja lähettelivät niitä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Vastaukset olivat ne normaalit: hyvä meininki, treenatkaa vaan lisää.  
  Juha: - Kaikki lupas tulla keikoille tsekkaamaan, mutta vain Kauko ja Gabi, vastikään Herodeksen pystyttäneet, vaivautuivat tulemaan. Siis Ryöhkä ja Hakanen.  
  Sopimukseen johtanut keikka, sateen jumalattaren mukaan nimetyssä pikku kuppilassa, miellytti tarkkailijoita siinä määrin, että Röyhkä tuli ehdottamaan livelevyn tekemistä. Kauko kun oli huomannut saman mitä bändi itsekin: studionauhoilla S.E.H.V. kuulosti jäykältä.  
  Juha: - Se oli viisas ratkaisu senkin takia, että kun sä menet tekemään hommia itsekin musiikkia luovan taiteilijan juttuun, niin sieltä saattaa tulla painostusta tiettyihin asioihin ja näitä meille ei tullut. Me ei edes tiedetä, kuinka paljon jätkät tykkää meidän musasta, sillä lailla henkilökohtaisesti.  
    - Valitsimme paikan, äänittäjän ja tuottajan. Levy miksattiinkin itse. Herodes vuokrasi meille vehkeet.  
  Levyn äänityspaikka oli Vernissan kulttuurikeskus Tikkurilassa, Juhan siviiliduunin osoite. Äänittäjänä toimi Mikko Joenpolvi, vanha soitto- ym. kaveri. Tuottajan pallilla istui Sasu Moilanen. Levy tallennettiin ns. studiolivenä.  
  Juha: - Kolme päivää oltiin siellä verkkarit jalassa. Saatiin paikka omaan käyttöön. Äänitettiin kun siltä tuntui, nukuttiin ja haistiin pahalle, juotiin ja heiluttiin. Yhtenä iltana paikalla oli yleisöä.  
  Junnu: - Alkuperäinen idea oli soittaa kolme iltaa yleisölle, mutta me haluttiin kuitenkin myös rauhaa, sellasta treenikämppäfiilistä.  
  Studiossa on lisätty ainoastaan puhaltimet ja ihan vähän synaa. Laulut, stemmat ja kaikki muu livenä.  
  Juha: - Me vaan soitettiin. Mikko hoiti mikkipolitiikan ja asetukset. Sitä ja Sasua me saadaan kiittää soundeista, joiden suhteen me ollaan tosi positiivisesti yllättyneitä. Ne sai meidät kuulostamaan siltä miltä me haluttiinkin.  
     
  Otot ja moodit  
  Levyn elämältä maistuvat biisit saivat siis hahmonsa pitkälti sataprosenttisina siivuina. Vaan ei se vielä mitään. Hieronnan & hienosäädännän kaverit veivät vielä pidemmälle.  
  Juha: - Joistain biiseistä tehtiin pari kolme versiota, mutta on siellä yhden oton juttujakin. Niin kuin tuo Tukholman aikaa, jonka vetämisen jälkeen pidäteltiin hengitystä, ettei tulisi mitään kälähdyksiä mukaan. Kaikki tajusivat, että se oli siinä, meni putkeen.  
  Junnu: - Vähän samoin kävi Vanhoilta vaan -biisin kanssa. Se me heitettiin aivan ekaksi ja kamoissakin oli vielä jotain häikkää, äänitystasot oli alhaalla. Mikko yritti selittää, että tähän tulee nyt vähän enemmän kohinaa, mutta me puhuttiin se ympäri. Me haluttiin juuri se otto.  
  Kaikki levyn laulut ovat myös kokonaisia ottoja. Junnun mukaan saksihommat eivät olisi onnistuneet. Molemmat pitävät bändiä osiensa summaa suurempana ja kertovat tavoittelevansa enemmänkin tunnelmaa kuin virheetöntä suoritusta.  
  Junnu: - Haettiin tiettyä moodia, svengiä, elämää. Me sovittiinkin heti kättelyssä, kun alettiin, että kukaan ei sitten ala itkeä jotain versioo siksi, että oli soittanut väärän äänen tai potkaissut bassaria vähän vinoon…  
  Juha: - Se sopimus piti. Vaikka esimerkiksi Kirje Osloon -biisissä, basisti-rumpali akseli tsekkaili pitkään jotain rytmistä huojuntaa ja se biisi oli jäädä kokonaan pois levyltä.  
     
  Omaa ja lainattua  
  Omien laulujensa lisäksi Elwoodit kajoavat CD:llään kahteen lainabiisiin. LP:ltä puuttuu Tapio Rautavaaran Kulkuriveljeni Jan. Ari Närhen, sen Kumman hepun, suomettama Neil Young -klassikko Älä itke on se toinen coveri. Niiden mukanaolon kaverit perustelevat - omien biisiensä riittämättömyyteen vihjaavan johdattelun melkein närkästyttäminä - näin:  
    - Ne ovat tärkeitä biisejä!  
  OK. Uskotaan, uskotaan.  
  Juha: - Veljeni Jan on mukana siksi, että se on Rautavaaraa. Se on meille kaikille suuri mies. Ja mitä oman materiaalin riittävyyteen tulee, niin sitä jäi yli sen verran, että…  
  Hyvä on. Ymmärrän. Mitäs tuosta Youngin biisistä?  
  Juha: - Sitä me ollaan soitettu jo kauan ja Ari Närhen suomennos on helvetin hyvä. Sehän on ollut meillä mukana akustisena juttuna, muta yhtenä päivänä Junnu myöntyi laittamaan sen synamaton sinne alle ja me tajuttiin miten hienosti se toimii.  
    - Lähdettiin sen tekemisessä siitä mistä yleensäkin, eli että pyritään soittamaan mahdollisimman vähän, jokainen soittaa vain oleellisen ja siinä biisissä basso-rummut -osasto todella loistaa nöyränä sille laululle.  
  Omien biisien sanoista ja sävelistä vastaa Juha Lehti, sovituksista bändi. Eikö muilta irtoa juttua, synny säveliä?  
  Juha: - Mä olen niin vittumainen jätkä, että…  
  Junnu: - Kyllä me, Riku ja minäkin, tehdään. On meillä lipastossa lauluja. Jokaisella on kuitenkin oma tapansa säveltää, joten meidän yhteinen tapa on se, että Juha tuo sellaisen raakileen, joka me sitten sovitetaan yhdessä. Sovittaminen tarkoittaa meidän tapauksessa aika paljon. Me väritetään se tarina.  
  Juha: - Tekstit ovat aika arka asia, kun ne tehdään suomeksi. Enhän mä edes osaisi tehdä englanninkielisiä sanoituksia. Mulla onkin siinä suhteessa tällainen kynnysteoria. Ensimmäinen kynnys on mun kotona, pöytälaatikossa. Jos juttu pääsee sieltä mukaan, niin kiikutan sen toiselle kynnykselle treeneihin. Kundit kyllä hoitaa sen, että elvistelyt ja turhanpäiväiset selittelyt eivät pääse kehiin. Kyllähän toi kritiikki välillä satuttaa, mutta se on kuitenkin ihan oikein.  
    - Parhaat biisit syntyvät melkein itsestään, jopa niin, että alkaa itsekin hämmästellä, mistä ne tulee. Se on upea tunne. Esimerkiksi tämä Jumala rankaisee Helsinkiä tänä yönä. Meillä oli kaikki valmista levytystä varten, iso määrä biisejä ja muutenkin. Mulle tuli kuitenkin sellainen olo, että tämä biisi on kova, pakko laulaa se jätkille. Vedin sen ja Arttu, joka istui aivan hiljaa, sano että voi vittu mikä juttu.  
  Vai Waitsia  
  S.E.H.V:n musiikki tuo omaperäisyydestään huolimatta mieleen eräitä hahmoja, joista Tom Waits lienee helpoimmin miellettävissä. Varsinkin tuon armottoman tarinaniskijän varhaisempi materiaali tuntuu olleen miehille rakasta. Juha ja Junnu ovat kuulleet Waits-vaikutteisuudesta ennenkin, ja myöntävät kaikkien bändin jäsenten diggailevan äijän kolmea ensimmäistä levyä. Uudemmista eivät kuulemma perusta aivan yhtä paljon. Kertovat rockin ajankohtaislehden tyypin ehdottaneen heille aggressiivisemman Waitsin kuvioiden haltuunottoa.  
  Juha: - Jumalauta, ehkä me joskus muututaan rankemmiksi, mutta asioilla on luonnollinen kehityksensä. Waitsiltakin meni monta vuotta ennen kuin se päätyi siihen, mitä se on nyt. Mua sattuu viehättämään tämä Closing Time -osasto, ne tarinat ja melodiat ja se tapa tehdä juttua.  
  Jackson Brownen vanhemman matskun mainitseminen, tässä nimenomaisessa vaikuteyhteydessä saa Juhan mietteliääksi.  
    - Joo, on mulla sen kolme ekaa levyä. Late for the Sky, tämä livelevy on aina ollut kova pala. Olen kuunnellut sitä aika paljon viimeaikoina ja ajatellut, että siinä on tämä sama asia kuin meillä, että jätkät soittaa jossain hotellihuoneessa ja sitten tulee jotkut ja äänittää ne asiat. Se levy on mun mielestä loistava… Hei, sä olet ainoa, joka on löytänyt meistä tän Brownen!  
  Joku menee vähän hämilleen ja kääntää muina miehinä jutun jazzin suuntaan. Ilman keskiolutta, jos sopii.  
  Junnu: - Jazzosaston vaikutteet on aika vähäisiä, ihan joka jätkällä. Mä en edes hirveesti kuuntele jazzpianisteja, enemmänkin olen digannut jotain U2:n aikaisempia juttuja. Pianojazz on pitkälti sellaista urheiluosastoa, ei se mulle kolahda. Ennemmin mä kuuntelen vaikka Tom Waitsin pianonsoittoa.  
  Juha: - Ainoa yhteinen jazzlevy meillä taitaa olla Chet Bakerin Let's Get Lost, jonka ansiosta Vanhoilta vaan -biisiin haluttiin sellainen Baker-tyyppinen trumpetti, sellainen pitkä liuku, taaksepäin nojaus, joita kukaan muu ei edes tee.  
  Rumpali Arttu on vannoutunut Billie Holliday -friikki. Jos sä meet yöllä sen luo jatkamaan jotain iltaa, niin se ei kysele mitä levyjä pannaa soimaan Aina tulee Hollidayta.  
     
  Mikki ikkunasta  
  Muutamalla levyn biisillä kuultavat tehosteet lisäävät Elwoodien ajoittain ankeaan äänikuvaan mukavaa paikallisväriä. Nimibiisin introna toimii välähdys Berliinin taivaan alta, Tukholman aamussa stereokannan lävistää metro, Kirje Osloo kulkee ukkosen siivin. Liisa Akimofin ja Riku Mattilan tuotoksillaan hienosti käyttämä efektimetodi on ollut kavereiden kiinnostuksen kohde jo pitkään.  
  Junnu: - Tolla asialla on hauska historia. Jo aivan meidän ensimmäisissä nauhoituksissa, jotka tehtiin Myyrmäessä, roikotettiin mikrofonia ikkunasta, että saatais Tukholman aikaan sähköjuna alkuun. Siinä olikin melkoinen taimaus, kun meillä oli vaan pieni neliraituri ja junia kulku puolen tunnin välein. Me jouduttiin äänittämään se juna lauluraidalle ja heittämään sen jälkeen vauhdissa asetukset ja kaiut laulua varten sopiviksi. Onneksi siinä biisissä laulu alkaa aika myöhään.  
  Juha: - Oli meillä jossain vaiheessa ideana tehdä levystä äänien ja tehosteiden avulla yhtenäinen kokonaisuus, mutta tajuttiin biisien erilaisuuden aiheuttamat vaarat. Siihen olisi voinut tulla äärettömän naurettavia aasinsiltoja. Nöyrryttiin asian edessä ja laitettiin tehosteita vain niihin biiseihin, joihin ne sopi luonnostaan.  
     
  Hei äiti, me ollaan levyllä  
  Aiemmin mainitut Älä itke, Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa ja Jumala rankaisee Helsinkiä tänä yönä ovat kirjoittajan mielestä levyn avainbiisit. Ensin mainittu äärimmäisen pelkistetyn synkkyytensä ja pakottoman etenemisensä ansiosta, jälkimmäiset vahvojen visioidensa vuoksi. Oma viehätyksensä on myös jatsahtavasti keinuvissa Vanhoilta vaan ja Varjoissa vapaan maailman -biiseissä, kuin myös Pikku Minnassa, jonka pienin keinoin ladattu toteutus suorastaan hyytää. Paria sointua hyrisevä syna, harvaiskuinen komppi ja tarina: siinä se on.  
  Vaan mitä mieltä toimivimmista jutuista ovat herrat muusikot?  
  Junnu: - Me ollaan kaikki varmaan vähän eri mieltä, mutta mulle henkilökohtaisesti Tukholman aikaa on meidän taipaleen kokonaisin merkkipaalu.  
  Juha: - Levyn nimibiisi on se, josta mun on vaikea uskoa, että me on saatu lentämään se niin kuin se lentää. Se svengaa just niin hyvin kuin me yleensä pystytään svengaamaan. Mutta jos ajatellaan biisiä, joka on onnistunein sovituksellisesti, niin kyllä se on Älä itke, jossa ei - kiitos kompin - tapahdu muuta kuin oleellinen.  
  Entäpä Hei äiti, puhelimen välityksellä vetäisty ironinen balladi rocktähteydestä. Lipsuu linjasta!  
  Juha: - Kyllä sen levylle ottamisesta väännettiin Artun kanssa. Sehän syntyi siten, että yhtenä yönä oli jossain välissä muutama minuutti nauhaa jäljellä ja Mikko sanoi, että Juha, vedä jotain. No, olihan meillä ollut tapana muutenkin hölmöillä ja heittää kaikkea tyhmää, joten mulla päässä pyörinyt Äiti-juttu tuli sen kummemmin miettimättä.  
  Junnu: - Liittyyhän tuohon sellainenkin asia, että keikoillakin jotkut tulee sanomaan - meillä kun on paljon noita elämään vakavasti suhtautuvia lauluja - että miksi te aina heitätte lekkeriksi keikan lopuksi. Me ollaan kuitenkin pidetty tärkeänä, että myös tietty elämänmyönteisyys tulisi esiin. Eihän se, että me itketään koko ajan, ole hyvä asia.  
  Juha: - Singlen B-puolellakin on sellainen versio Hummani heista, joka alkaa kolme kertaa. Jokainen mokaa vuorollaan. Olisihan sen voinut leikata siitä, mistä se vihdoin lähtee käyntiin, mutta päätettiin kuitenkin näyttää, että tällaisia kundeja me vaan ollaan, raottaa vähän verhoa. toi Hei äiti menee vähän sille samalle osastolle.  
     
  Tuntemuksia  
  urheilijoille on hyvän suorituksen jälkeen tyhmä kysymys: miltä tuntuu, mihin nyt tähtäät? Vaikka urheilu ei taidakaan Sir Elwoodin hiljaisten värien lempiharrastus, kokeilemme kepillä jäätä. Siis missä mennään?  
  Juha: - Viime yönä, siinä yhden aikaan tuli radiosta Jumala rankaisee… ja se tuntui hyvältä. Yks ystävä kysyi multa, että miltä tuntuu kuulla omaa biisiä radiosta ja mä vastasin etten mä tiedä, mutta toivon vaan, etten menetä kykyä tehdä vastaavia juttuja tulevaisuudessakin. Eihän tässä muusta ole kysymys kun siitä, että sä vaan menet ja teet, mokaat ja onnistut, voitat ja häviät. Ei tässä mistään suuresta seikkailusta ole kyse.  
  Junnu: - Tällaisen asian, mitä tekee hyvin henkilökohtaisella tasolla ja intohimoisesti, julkisuus vähän hirvittää. Ainakin mua. Kyllähän mä tajuan, että on hyvä asia esiintyä, viedä juttunsa ihmisten ilmoille ja saada siitä palautetta, mutta eräällä tavalla pelästytti kun levy tuli ulos tajusi, että siitä joku kynäilee terävästi, joku hehkuttaa tai sanoo pahasti. Mutta nehän saa tehdä sen, kun levy on julkinen tuote. Siihen pitää olla valmis.  
  Juha: - Meidän filosofia on se, että halutaan säilyttää asia omissa käsissämme, treenata ja tehdä keikkoja vain sen verran, että se ei ole este meidän eteenpäin menemiselle. Ekonomisestihan me ei olla riippuvaisia tästä asiasta. Tässä massahan pitää olla Juice Leskinen tai Jii Karjalainen, jos aikoo elää tällä.  
    - Me mahdutaan tohon -69 Kleinbussiin ja jos asiat pysyy siinä niin se on hyvä. Me ollaan onnellisia siitä, että me ollaan löydetty oikeita ihmisiä tekemään oikeita asioita, sekä bändin sisällä, että läheisyydessä. Ollaankohan me taas liian lutusia?  
  Hei Äiti!  
     
  Tarkkaamo saunassa  
  Kuukauden äänitteen soundiarkkitehdit, Mikko Joenpolvi ja Sasu Moilanen, olivat tavoittamattomissa, joten soundisuorituksesta turisee levy-yhtiön edustaja Gabi Hakanen. Mies on ilmiselvästi tyytyväinen tuotteeseen ja nimeää ex-Keba Alin projektin käynnistäjäksi, joka kehotti Herodes-väkeä tsekkaamaan bändin.  
    - Demokasetti ei oikein toiminut, mutta siinä oli kuitenkin jotain, joka paljastui bändin keikalla tosi hyväksi jutuksi. Juhan ja koko bändin olemus oli sellainen, että homma oli vahvasti hallussa, luonnehtii Gabi vaikutelmiaan  
  Levy-yhtiö järkkäsi kamat Vernissaan, kun oli päädytty molempia osapuolia miellyttäneeseen ratkaisuun: bändi on pyydystettävä elävänä. Tarkkaamo perustettiin talon saunaan. Herodeksen 16-raita Tascam, Studiomaster Series 2 -äänipöytä, läjä kompuroita, iso kasa erilaisia mikkejä, pari kaikua ja Genelecit aseinaan kävivät hiljaisten värien ritarit ja Mikko ja Sasu toimeen.  
  Jonkin aikaa myöhemmin moniraituri ja sessioiden tulokset kiikutettiin firman studiolle, jossa noin neljätuntisesta matskusta plokatut palat päätyivät miksauksen kautta masterille. Tätä ennen raidoille oli lisätty vähän puhaltimia.  
  Miksausvaiheessa, joka kesti parisen viikkoa, hommaa hoisivat Juha, Sasu ja Mikko. Levy-yhtiön edustajat Kauko ja Gabi olivat tuolloin omalla rundillaan.  
    - Kun tultiin kiertueelta, nämä löivät masterin käteen ja kysyivät, että kelpaako. Kelpasihan se, vakuuttaa Gabi.  
    - Soundit olivat yllättävän hyvät. Ilahduttavinta oli se, että Mikko oli saanut siitä niin dynaamisen. Vuodot olivat tosi pieniä. No, kitarasoundit nyt eivät toimi aivan jokaisessa biisissä, mutta se taitaakin olla ainoa huono asia, jos pitää alkaa oikein kaivamaan.  
  Suosikkibiiseikseen Gabi nimeää oikopäätä Tukholman ajan ja Jumala rankaisee… -kappaleen.  
    - Tässä maassa on ennenkin yritetty vastaavaa, mutta tämä on ehdottomasti parhaiten onnistunut, Gabi lataa ja sanoo Sir Elwoodien istuvan hyvin yhtiön tuotefilosofiaan. Pyrkivät kuulemma tuotteineen ajattomuuteen, eivät mihinkään markkinarakoon.  
       
    Rytmimusiikki 1/91  
    teksti: Jaakko Eräpuu  
       
   
<< takaisin leikekirjaan