"Sir Elwoodin nöyrä perhe ja heidän hyvä olonsa"
 
       
  Kun luette tätä, ovat Sir Elwoodin hiljaiset värit todella hiljaisia, sillä miehet vetäytyvät elokuuksi lomailemaan musiikin maailman ulkopuolelle. Sillä aikaa kuulee bändiä vain alkukesästä ilmestyneen Varjoissa vapaan maailman -levyn välityksellä. Analyysiä levystä ja sen musiikista voit lukea aina valppaan rockin ajankohtaislehtesi palstoilta tällä nimenomaisella sivulla. Ole hyvä.  
  Sir Elwoodin hiljaiset päävärit ovat tumma, harmaa, kirkas ja kuulas. Ei vaiskaan, Juha Lehti, laulu, akustinen kitara ja biisit, Junnu Saaresaho, piano, Arttu Leskinen, rummut ja Riku Järvinen, basso. Ensilevyllä vierailevat myös Jogi Kosonen trumpetin varressa ja Hansu Saarinen saksofoneineen.  
  Juha ja Junnu istuivat samaan pöytään allekirjoittaneen kanssa ja Juha alkoi pyynnöstä valottaa bändin kolmen vuoden takaista syntyhistoriaa.  
    - Junnu oli sivarissa samassa paikassa missä mä olin töissä. Mulla oli sellasii biisejä mitä mun aikasemmat sähköiset orkesterit ei pystyny tekemään, niissä oli sellanen rauhallisempi meininki… me ruvettin sit kahteen pekkaan soittan niitä. Pian tuli mukaan Pekon Bluesputkessa nykyään soittava Loikaalan Pete bassoon, ja me tehtiin kolmeen pekkaan nauha joka teki meihin vaikutuksen - siitä ajatus että mehän ollaan oikea bändi, tai että siitä pystyy tekemään sellasen.  
    - Alun perin ei ollu tarkoituksena kuin laittaa ne biisit nauhalle, tehdä siitä kasetteja joita vois antaa esimerkiksi joululahjaksi kavereille ja vanhemmille, mutta siitä tulikin ihan helvetin hyvä, joten me alettiin soittaa enemmänkin kimpassa. Puolen vuoden päästä Arttu tuli rumpuihin ja me alettiin tehdä keikkaa. Kaikki oli ihan kohdallaan, mut sitten Petelle tuli niin paljon omia juttuja et se joutu lähtemään, mutta onneks löyty läheltä uus jätkä eli Riku, joka oli jo vuosia soittanu Junnun kanssa kimpassa. Ja kun toisaalta mäkin olin soittanu Artun kanssa kimpassa, niin itse asiassa tässä on nyt neljä jätkää jotka on ollu kahdeksan-yhdeksän vuotta kimpassa tahoillaan. Ja vielä Hansukin on soittanu fonia aikoinaan samoissa bändeissä meidän kanssa, ja nyt sekin on jo lähtemässä meidän keikoille mukaan.  
     
  Studiojäykistelijöitä  
  Toissakeväänä ryhmälle kävi niin nastasti, että Pojat tykästyivät bändin meininkiin ja Poikien Kulttuuriseura julkaisi bändin ensisinglen, kuten on monelle muullekin levyttämättömälle ihastusbändilleen käynyt. Ja alkuvuodesta osoittivat ihastustaan Kauko Röyhkä ja Gabi Hakanen, joiden Herodes-merkillä julkistui Varjoissa vapaan maailman -cd. Cd:hän on halvin julkaisemismuoto ja tekotapaan ei turhaan dollareita syydetty - materiaali äänitettiin kolmessa päivässä Tikkurilan Vernissatehtaalla, yhtenä iltana yleisön edessä ja loput livenä ilman yleisöä.  
    - Näin jälkeenpäin oli helppo huomata, että se oli hyvä ratkaisu. Me haistettiin jo etukäteen, ettei homma olis pysyny käsissä jos me oltais lähdetty studioon. Tietysti siihen vaikutti sekin, että kun Kauko ja Gabi oli nähny meidät ekaa kertaa livenä, ne sano heti keikan jälkeen et tehdään levy mut tehdään se livenä - keikalla se on ihan eri asia kuin mitä oli demoilta kuullu.  
    - Me jäykistellään studiossa, me ruvetaan yrittämään liikaa. Meille se on tapahtunu se paras mahdollinen juttu, että me soitetaan kimpassa paremmin kuin yksikään meistä yksinään. Me ollaan lähdetty sille teille, et me minimoidaan kaikki, jokainen soittaa mahdollisimman vähän, mutta kuitenkin kaikki oleelliset asiat mitä minkäkin tarinan värittämiseen tarvitaan. Eli meidän soittaminen on ainoastaan niiden viisien tarinoiden värittämistä, ei mitään turhaa… Okei, jos se vaatii kaaosta niin me soitetaan kaaosta niin perkeleesti, mut yleensä nää biisit tarvii iisin meiningin, ihan vaan ääniä sinne tänne…  
     
  Kauneuden nöyristelijöitä  
  Siitä siis Hiljaiset värit, mutta kuka ihmeen Sir Elwood?  
    - Kun me tehtiin se eka nauha, sen kasetin nimi oli Olin sillä kerran minäkin. Bändin nimi synty vasta kun me kuunneltiiin sitä kasettia, ennen kuin me oltiin annettu sitä vielä kenellekään. Eli että meillä oli musiikkia valmiina ennen kuin nimi keksittiin. Me vaan ymmärrettiin että tälle lapselle pitää antaa nimi, ja se tuli ihan luonnostaan, ulos siitä musiikista. Se vaan tuntu siltä, Sir Elwood tuli ihan vaan siitä fiiliksestä…  
  Eräskin naispuolinen tuttu sanoi hyvästä Tavastian keikastanne, että "ne on niin yliluttanoita ja ylipositiivisia että ihan vituttaa kun ne ei kertaakaan voi sanoa että vittu kun mua vituttaa". Melkeinpä suorastaan lällypositivismia.  
    - Joo, mä tiedän… ehkä me ollaan… en mä tiedä. Löytyy meiltä se vittumainenkin puli, mut kun ei me olla ainakaan vielä haettu kauheen aggressiivisia asioita meidän musiikilla. Me ollaan aika nöyriä kauneudelle, se on paras adjektiivi mitä me ollaan tälle ajateltu. Kyllä meille nöyryys on paljon lähempänä kuin aggressiivinen uhma, siitä se lähtee.  
  Mutta ehkä se nöyryys on ylikorostunutta?  
    - Sä et ole eka joka tosta sanoo. Mut kun mä teen tekstin niin se on mua, osa mua, ja on turha lähtee pohtimaan että tekisinkö asioita toisella tavalla. Se kerta kaikkiaan on meidän juttu ja me tehdään se niin. Ja siitä syntyy helvetin hyvä olo.  
    - Mun ensimmäinen kriteeri sanoituksissa on mun pöytälaatikko, mihin ne jää jos mä huomaan puhuvani paskaa. Ja seuraava kriteeri on bändin jätkät, jotka muutenkin on mun helvetin hyviä ystäviä, ne huomaa helvetin nopeasti jos mä yritän tyrkyttää sellasta asiaa joka ei ole mussa. Silti tää on soitannollisesti enemmän bändin kuva kuin mun kuva. Mä vien biisin treenikämpälle ihan raakileena, siinä on vasta sen biisin ajatus. Vasta kun me keskenään aletaan soittaa sitä, siitä tulee biisi. Mä oon monesti miettiny tätä asiaa niin, että vaikka mä oon se biisintekijä, niin ilman just näitä ihmisiä näitä lauluja ei esitittäis. Se on olennaisen tärkeetä että me ollaan helvetin hyvissä väleissä.  
    - Tuolla Vernissatehtaalla jossa mä oon töissä, niin puhuin muutamien muusikkojen kanssa siitä, että monella bändillä tuntuu olevan helvetinmoinen ongelma saada bändiä kasaan treenaamaan jos ei satu olemaan keikkoja muutaman viikon sisällä. Meillä taas on tosi hyvä meininki siinä et me tykätään treenata ja soittaa yhdessä. Me ei edes haluta tehdä mitään hirvittäviä määriä keikkoja. Meille treenaaminen on kuitenkin niin tärkeä juttu, se että päästään tekemään uusia juttuja ja kehittämään niitä, ton levyn biiseistäkin on melkein kaikista ollu olemassa erilaisia sovituksia. Se käy vaan niin, että joissain treeneissä joku aloittaa biisin ihan eri tavalla ja meiningillä, ja yhtäkkiä se loksahtaakin aivan toiseen laitaan, ja kohdalleen. Et biiseille pitää antaa aikaa.  
       
  Iskelmästelijöitä  
  Teidän musiikkinnehan on hyvin lähellä perinteistä suomalaista iskelmää. Esimerkiksi toinen levyn lainabiiseistä, Tapio Rautavaaran Kulkuriveljeni Jan ei poikkea linjasta pätkääkään.  
    - Toi on kyllä plussaa meille. Ja täytyyhän niissä kuulua se, että jokainen meistä on pienenä kuunnellu just jotain Rautavaaraa ja tollasta. Mä aina snadina pyysin mun mummoa laulamaan laulukirjasta Rautavaaran biisejä… ja jos se kuuluu sieltä levyltä niin se on hyvä, toteaa Juha ja vankkapohjainen Junnu jatkaa:  
    - Mun faija on muusikko, soittanu vanhaa tanssimusaa… ja musta luontevimmin suomalaisen soittajan blues tulee sieltä, siitä perinteestä. Mehän kuitenkin tehdään musaa siltä lähtöpohjalta missä ympäristössä me kasvetaan ja eletään. Ja mitä siellä kuullaan. Paitsi että eihän se ihan itsestään selvää ole, koska me eletään niin vahvasti myös amerikkalaisten vaikutusten alaisuudessa ja meistä on jokainen soittanu myös rokkia ja varmasti imeny sieltä hirveesti vaikutteita… mut silti jos meille sanotaan et sieltä kuuluu Suomi-iskelmä niin ilomielin me otetaan se vastaan ja myönnetään.  
  Vaan kurkkiipa sieltä myös Tom Waits, varsinkin Kirje Osloon -kappaleessa, jonka kaksi ensimmäistä sanaa lauletaan tuota kähisijää imitoiden, ja melodia muutenkin muistuttaa herran tekeleitä…  
    - Kyllä me ollaan kaikki hirveitä friikkejä Tom Waitsin suhteen, ja itse asiassa meillä on keikkasetissä Yesterday's Gone Frank's Wild Years -levyltä, suomalaiselta nimeltään Kun eilistä mä lähdin etsimään. Kun me alettiin soitta sitä, me huomattiin et sehän kuulostaa ihan täsmälleen joltain perinteiseltä suomalaiselta Tapio Rautavaara -laululta, se menee soinnullisesti ja muutenkin ihan samalla tavalla - ja se toimii tosi hyvin. Jos sä löydät sieltä Waitsiakin, niin sä oot löytäny just niitä asioita jotka vahvimmin on siellä taustalla vaikuttamassa.  
       
  Iisistelijöitä  
  Vaikutteet Tom Waitsin suunnalta ovat nimenomaan Tompan ensilevyiltä. Kun ehdotan käytettäväksi myös Waitsin viimeisimpien levyjen raskaita rytmityksiä, ei ajatus ota tulta kuin periaatteessa - sellaiseenkin saatetaan vielä mennä, mutta aika ei ainakaan vielä ole kypsä, sille ei ole vielä tarvetta eikä henkilökohtaista tilausta.  
    - Meitä on syytetty myös siitä, että melkeen eka tunti keikasta on tosi iisiä värittelyä ja maalailua - mut se on tosi tärkeetä, se, et miten se meille luontevasti tulee. Herkästi sanotaan et meidän pitäis muuttua ihan vaan sen takia, et ihmiset haluu jorata ja muuta, mut oikeampi ratkaisu olis se, että etsitään oikeet paikat ja tilanteet missä me esiinnytään. Jos se ei ole kunnossa niin siitä kärsii sekä bändi että yleisö. Ja ihan sen takia me lähettiin äskettäin pois yhden ohjelmatoimiston leivistä. Me halutaan pitää langat omissa käsissä, ihan ettei taas kerran huomaa heräävänsä ihan väärästä paikasta ihan väärän bändin kanssa. Me ollaan pistetty oma firma pystyy ja myydään itse itseämme. Tää voi olla helvetinkin rasittava askel, mut me halutaan ainakin yrittää sitä. Että voidaan itse päättää mihin mennään, milloin ja miten hommat tehdään. Että jää aikaa itselle ja musiikille sen verran kuin sitä tarvitsee.  
    - Meidän musiikkiin vaikuta varmasti paljon se, että me aloitetaan treenit vasta iltayheksältä ja lopetetaan vasta joskus kahden aikaan - se aika on meille just sopiva. Kelloa alkaa olla jotain puoltayötä kun me ollaan oikeessa vireessä. Me ollaan saatu sellasta palautetta, että ihmiset tykkää siitä nimenomaan yölevynä ja me odotetaan kovia markkinoita tv:n yöbiisissä. Älä itke on jo kerran ollut hyvänyönbiisinä, mut löytyy sieltä parempiakin…  
    - Mut nimenomaan aika ja paikka on meille helvetin tärkeitä, ja ihan kaikessa me ollaan pidetty peruslähtökohtana sitä, et meillä on kivaa itsellä ja et meillä on hyvä olla. Siks me ollaan josus ihan traumaattisuuteen asti herkkiä sille, et me ei lähetä juokseman kieli vyön alla tai tekemään mitään sellasta mikä ei tunnu yhdessä hyvältä. Me ollaan erittäin demokraattinen bändi, ja me ollaan sovittu että jos jollain tökkii joku juttu niin siitä on puhuttava ja me mietitään sitä yhdessä. Me ei haluta tehdä mitään mikä jollekin meistä on vastenmielistä. Ja toisaalta esimerkiksi tolle levylle valittiin otoksia moodilta parhaiten onnistuneet eikä välttämättä soitannollisesti onnistuneimpia, eli että kenelläkään ei ollu veto-oikeutta omien soittomokiensa takia. Me ei kuunneltu omia osuuksia vaan kokonaisuuksia.  
       
  Ei bailustelijoita  
  Onko levyllänne jotain avainbiisiä joka paljastaisi parhaiten bändinne luonteen?  
    - Siinä on pikemminkin avainteema. Se koko tunnemuuri mikä siinä levyllä on, se vaati noi kaikki biisit ensimmäisestä viimeiseen. Ja se oli kyllä aika pitkälle yllätys minkälaiseksi toi kokonaisuus muotoutui. Kun sitä valmista levyä kuunteli ensimmäistä kertaa yhdessä niin olihan se aika uusi kokemus. Me mentiin kämpille viinapullojen kanssa ja kumoiltiin laseja sitä kuunnellen, ja aina vaan jokaisen biisin jälkeen mentiin yhä syvemmälle… et ei tää mikään bailulevy kyllä ole, se huomattiin vasta siinä tilanteessa. Ja oli aika hassu tilanne julkaista tää levy kesän alussa kun päivät oli pitkiä ja yöt lyhyitä, niin leimallisesti tää kuitenkin on öisissä tunnelmissa. Mä oletankin että tän levyn löytäminen on aika hidasta prosessia, mut varmaan syksyn tullen se löytää paikkansa ihmisten mielissä, löytää lisää kuulijoita.  
  Niinpä kai sitten vissiin. Mutta jos Juha olisi joku instrumentti jossakin biisissä, niin se olisi kitara Honky Tonk Womenissa, ja kas kummaa, pianisti Junnukin olisi kitara, biisinä U2:n Sunday Bloody Sunday. Vaan entäpä jos samaa kysytään koko bändistä?  
    - Tom Waitsin ekalla levyllä on se yks biisi jossa se kertoo kuuntelevansa yöllä jostain kuuluvaa saksofonin soittoa, vai oliko se nyt trumpetti. Sir Elwoodin hiljaiset värit olisi joka tapauksessa se.  
       
    Rumba 18/91  
    teksti: Pasi Kostiainen  
       
   
<< takaisin leikekirjaan